sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Runoyllätys


Muutama päivä sitten posteljooni pamautti postiluukusta iloisen yllätyksen, Milla Kuosmasen runokokoelman Tylsyysprosentti sata (Mediapinta 2019). Tässä hänen ensimmäisessä runokokoelmassaan on vajaa sata 2000-luvun alussa syntyneitä runoja.

Tylsyysprosentti sata -kokoelman useimmat runot ovat hyvin tiiviitä, parin rivin mittaisia tuntemuksia ja havaintoja elämästä ja maailmasta, toiset pidempiä purkauksia, ajatusrihmastoja, ja sanallisten kuvien seassa on muutama vuosikymmen myöhemmin syntynyt maalaus.

Maalaukset paljastavat katsojalle vain ohuen häiveen: voimakkaina ja värikkäinä ne vaatisivat isomman tilan, myös kehysten ympärille. Toki ne keskustelevat aukeaman runon kanssa. Olisi kiva tietää, onko runo syntynyt kuvasta vai päinvastoin. Esimerkkinä katson aukeaman 36-37 runoa Uneton Päitä sänky täynnä / niin, ettei sekaan mahdu. / Seisaaltani / jään nukkumaan.



Kun avasin kirjan, silmiini osui Laihdutuskuuri Elämä on / yksi saatanan pitkä / laihdutuskuuri. / Ainoa, mikä edistyy / on läskin kertyminen.
Kas, miten viisi riviä tarjoaa tarttumapintaa supertrendille: vain hoikkien ja kauniiden maailma on. (En malta olla jättää tätä: mitä pulskempi täti, sitä enemmän on tarttumapintaa.)

Milla Kuosmanen on kysyjä ja etsijä: hän pohtii elämää ja kuolemaa monesta suunnasta. Pohdinnat ovat milloin hauskoja oivalluksia milloin vakavia kysymyksiä, toisinaan kohteena on kauppareissu tai keskustelu Jumalan kanssa.
Jumala kylässä Ihan kuin olisi Jumala kylässä, / kun on niin / valoisaa.

Huumori, joskus hyvin tumma, ja ironia leimaavat kokoelmaa. Sisässäni riekkuva sanataideohjaaja olisi mielellään vähän muokkauttanut muutamaa runoa, mutta kiittää kokoelman niukkuutta: ei lässytystä eikä turhia kielikukkaisia. Liekö Milla äidinmaidossa imenyt omaperäisen ja raikkaan tavan keinuttaa kieltä ja hereästi naurattaa lukijaa.

Milla Kuosmanen luo herättäviä kuvia tästä ajasta ja yksinäisestä ihmisestä maailmassa, maailmanmenossa.
Ajan hukka Katselin ajan hukkaa. Se oli takkuinen, / hampaat keltaiset, / ei murissut. / Annoin sen / syödä minut. / Mutta se ei viitsinyt. / Keitin meille / nokipannutkahvit.
Tylsyysprosentti sata tarjoaa nimestä lähtien ilahduttavia ja koskettavia helmiä.




sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Ajasta: Arkikulta ja Antero


Arkikullan runoiltapäivä herätti minut pohtimaan aikaa ja juuri tolloin suloinen pehmokoirani paljastui Anteroksi.
Kummasta kerron ensin?
Aloitan Arkikullasta.
  
Olimme jo elokuussa sopineet Niina Koskelinin kanssa, että piipahdan runoineni hänen Hyvinkäälle perustamassaan viihtyisässä Arkikulta-kulttuurikahvilassa isänpäivän aattona. Katson ohjelman tarkasti. Apua, runoiltapäivä olisi  kello 15-18, kolme tuntia! Apua! Kuka jaksaa niin pitkään kuunnella mun runopölpötystä. Ihan liian pitkä aika!



Aika merkitsee ihmisille eri asioita.
Aika on rahaa, toistavat köyhät, jotka eivät koskaan sitä aikarahaa käsiinsä saa, eivät siis pysty sijoittamaan ja pysyvät köyhinä.
Aika parantaa haavat, näennäislohdutetaan surullisia, sairaita ja ajan tajun menettäneitä.
Intän vastaan. Olen parantumaton niin sielun, ruumiin kuin ymmärryksen osalta.
                                                                     


Anteron vuoro. Minulla on ollut silkinsuloinen pehmokoira. Olen miettinyt usein, keneltä olen sen saanut. Terhi Rannela antoi minun tutustua Äiti-kirjansa käsikirjoitukseen, jossa hän kertoo äidin kuoleman jälkeisistä päivistä:
Herään sunnuntaiaamuna siskoni luota. Poliisin soitosta on kulunut puolitoista vuorokautta. Yksitoistavuotias kummipoikani antaa minulle pehmolelukoiran, jonka nimeämme Anteroksi. Pieni ruskea koira hengittää lohtua päästä anturoihin. Rakastan sitä.
Monien ruokakauppojen ulkopuolelle on kiinnitetty pieniä kylttejä: ”koiraparkki”. Niihin nelijalkaisen voi jättää odottamaan kaupassakäynnin ajaksi. Myöhemmin askartelen pienen koiraparkki-kyltin olohuoneeseemme ja valokuvaan Anteroa sen edessä. Kummipoikia huvittaa.
Kun ystäväni puoliso kuolee muutamaa vuotta myöhemmin, annan Anteron hänelle.
Silloin pehmolelukoira saa minut hoksaamaan jotakin. 
Olen muuttunut lohdutettavasta lohduttajaksi.

Aika ei paranna haavoja eikä kultaa muistoja, ei. Terhi oli antanutt Anteron minulle lohduksi, mutta minulla ei ollut tästä mitään mielikuvaa. Kateissa on useita päiviä puolison kuolinpäivän molemmin puolin. Häpeän. Terhi sanoo, että ei tarvitse hävetä. Muistamattomuus on tilanteessani luonnollista.

Aikavarkaita on liikkeellä.
Masennus on paha varas. Olen masentuneena menettänyt paljon aikaa ja muistoja. Onneksi voin päiväkirjasta lukea, mitä muistikatkojen aikana olen tehnyt. Tapahtumien löytäminen tällä tavoin on omituista ja outoa, mutta tuntuu tarpeelliselta.

Ikääntyvänä yritän kahmia aikaa ehtiäkseni elää ja kokea läsnä ja tietoisena mahdollisimman paljon, mutta huomaan erilaisia aikavarkaita kaikkialla.
Saatan aamulla lehden plarattuani ryhtyä vehtaamaan kännykän kanssa. Luen asialliset viestit, mutta niitten lisäksi vahtaan sitä ja tuota ja tätä. Kun olen hoitanut kännykän, avaan läppärin ja kas, siinä on eilen kesken jäänyt pasianssi. Teeveestä tulee uutiset. Ai, mutta miten mahtoi päättyä Tanssii tähtien kanssa semifinaali? Entä postilakko? Hesari tuli, mutta milloin neuvottelut jatkuvat? Mitä uutta kulttuurineuvos Bazarista? Ja Englannin liiga? Oliko lotossa täysosumia? Mitä horoskooppi lupaa tälle viikolle?

Hyvä on. Koko ajan on valittava. Jokainen käyttäköön aikansa, miten haluaa. Ei minusta ole kieltäjäksi, ei käskijäksi paitsi itseni. Tämän takia kännykkäni väristää tulevat puhelut, mutta on muuten vaiti. Valintoihini eivät nyt kuulu Facebook ja Instagram (paitsi muutaman ryhmän tiedotusten vuoksi).

Aikaahan on. Rajattomasti. Aika käy, juoksee, pakenee, hukkautuu, katoaa…
Aika ei pysähdy, vaikka kello seisoo.
Yritän usein kurkistaa ajan perään tai eteen, mutta en ole onnistunut näkemään mennyttä, enkä tule onnistumaan tulevan näkemisessä.

Juuri nyt olen pysähtynyt ajan ääreen, tunnen sen. Se on korkea, kuulas ja kirkas ulottuvuus ylös, melkein mustan aukon viereen. Se on kaunis, ehjä euforian hetki, tuokio, tässä ja juuri nyt.









sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Syysrunomaratonista ilmiliekeissä


Syysrunomaraton runoiltiin Seinäjoella 19.10.19 kolmannen kerran. Jälleen oli asialla Kulttuurikollektiivi Silta, KultSi.

Lauantaipäivällä oli suunniteltu pidettäväksi lavarunoustyöpaja, jossa Harri Hertell olisi asiantuntijana opastanut niin lavarunouteen kuin sen kirjoittamiseen ja esittämiseen. Vaan kuinkas sitten kävikään, työpaja oli peruttava liian pienen osallistujajoukon takia.

Entä Syysrunomaraton-ilta? Tuleeko sinne väkeä, tuleeko runonesittäjiä, tuleeko kuulijoita? Open Mic –tapahtuman lava oli avoin kaikille omien runojen esittäjille, etukäteen oli pyydetty vain Unna Takaloa ja Jussi Matilaista.



Syysrunomaratonin kultSilaisporukan: Marjaana Aranevan, Venla Korjan, Maippi Nuormaa Vilénin sekä Sini Savelan usko iltaan ei mennyt, vaan ohjelman, runotehtävien ja sisustuksen valmistelua.

Vähän ennen kuutta Still Standing Tapas & Wine Bariin tuli seurue, joka ei oitis paljastanut, että joukossa oli runoilija. Sakkia alkoi ripotella paikalle lisää ja lisää ja lisää ja vieläkin muutama, ja niin jouduttiin etsimään muutama lisätuoli.a jatkettiin. Oli tämän kirjoittaja myös mukana (hitto, miten itten sijoittelu on vaikiaa).



Runsas nelisen kymmentä tyyppiä kuunteli ja viisitoista myös esitti runojaan. Runoilijat olivat hyvin erilaisia, joten ohjelma pysyi mielenkiintoisena ja vaihtelevana.

Positiivisia palautteita:
Tällaista lisää, kiitos!

Joku halusi Open Mic –tapahtuman parin kuukauden välein, toiselle riittäisi runomaraton syksyllä ja toinen keväällä.

Ihanan tiivis tunnelma, hyvä paikka.

Kiva ilta, mahtavaa että runoilijoilla on mahdollisuus lukea omiaan.

Ohjausta kirjoittamiseen, kuten oli suunnitteilla. Toivottavasti joku kerta onnistuu.

Omien runojen kirjoittajat esiin ja esittämään omia tekstejään.

Runoa, runoa, runoa, ihanaa!                             

Mahtavaa rikkautta ja sanataidetta! 

Vastaavia tapahtumia lisää, kiitos.

Mainio ilta ja konsepti.

Jos tän illan perusteella pitäisi valita kaupunki, jossa asuu, muuttaisin Seinäjoelle!

Ilmiliekeissä näitä palautteita lukee.

KultSilaiset pohtivat nyt, milloin on seuraavan runomaratonin aika ja myös, järjestetäänkö oheen kirjoittamiskoulutusta.

                                                                                   

tiistai 15. lokakuuta 2019

Ekakertaviikko


Olen aina tykännyt ekakerroista, niissä on seikkailun siemen. Tuntuu mahtavalta seiskakakkosena kokea monia ekakertoja samalla viikolla.
Tiistaina illansuussa suunnistin Tenho Restobariin Helsinginkadulle. Kartan tutkintaa kotona: metrolla Sörnäisiin ja sitten kävellen. Pienen harhailun jälkeen osuin oikeaa osoitteeseen. Jännittävä, kiinnostava, mahtava ilta: Tenhon perinteinen Poetry Slam –kisa, ja mä tuomarina, yhtenä viidestä, ekakertaa eläissäni. Runoilija, Poetry Slamin pioneeri Harri Hertell juonsi illan suvereenisti yhteistyössä pistelaskumestarin kanssa. Ravintolan runoiluosa oli tunnelmallisesti valaistu, yllättävän runsas yleisö kannusti lavarunoilijoita raikuvin taputuksin.
Tuomarointi ei niin kauhiaa ollut. Illan mittaan esiintyi toistakymmentä taitavaa lavarunoilijaa. Monia heistä kuulisin mielelläni lisää. Voittajaksi selviytyi nuori ensikertalainen, Ida Hiillos, raikas ja ilmaisuvoimallinen esiintyjä.

Ekakerran iltamatkustusta yksin junalla pääkaupungista Keravalle. Ei sekään niin kauhiaa ollut: ihmisillä ei näytä olevan taipumusta ryöstää ja tappaa ennen kättelyä.

Torstaina, Aleksis Kiven ja mielenterveyden päivänä lavarunousteema jatkui. Etsin ekakertaa Ison Omenan kirjastoa, jonka hahmottaminen vaati toisenkin sekunnin. Omppu Open Mic Stage –tilaisuus oli lämminhenkinen ja kiva. Kiitos tunnelman luomisesta kuuluu luontevalle Elina Pullille, joka riisui rentoudellaan ja sanoillaan kaikki jännittämisen oireet. Minulla oli ekakertaa elämässäni kunniakas lämppärin tehtävä. Yhden runon kohdalla sekoilin, mutta selvisin siitä pienellä pakituksella ja tyynellä jatkamisella. Mun ainoa elossa oleva setä, 83, istui kuuntelemassa. Se tuntui ihan itkettävän ihanalta. 


Mietin Tenhon ja Ompun iltojen eroja. Tietysti Tenhossa kilpailu sähköisti tunnelman toisin kuin Ompun esitykset. Myös puitteet puhuvat: Restobar Tenhon hämärä tila vaikuttaa eri tavoin kuin Ompun valaistus. Kummassakaan ei ollut suljetun tilan rauhaa vaan ohi kulkevia ihmisiä, äänten sorinaa, meteliä melkein, joka ei kuitenkaan häirinnyt, sillä mikrofonin vahvistamat runot kuuluivat hyvin. Runojen on hyvä kaikua siellä missä ihmiset ovat, ei suljetuissa kammioissa tai samettiverhoisissa juhlasaleissa. Joku satunnainen ohikulkija voi pysähtyä, viipyä ja innostua tulemaan toisenkin kerran.

Perjantaina kaikui Joutsenlaulu. Hartaasti odottamani KultSin Syysrunomaratonille Seinäjoella suunniteltu Lavarunoustyöpaja oli peruttava osanottajien vähyyden takia.

Ekakertaa viimeisen kerran olin nyt ollut ideoimassa ja suunnittelemassa mitään näin mahtavaa koulutustapahtumaa. Niitä olen ideoinut ja suunnitellut kymmenittäin pitkän työurani aikana. Kaksi muistan aiemmin perutun: Olipa kerran - Det var en gång -symposiumi Vaasassa ja luovuutta luotaava koulutus Lapualla.  Kyllä Joutsenlaulun aika on jo seiskakakkosena.

Lauantaina menin ekakerran Helsinkiin melkein muuten vaan ja asiaohjelman jälkeen uskaltaudun Tennispalatsiin katsomaan Jokeria. Ei ollut ekakerta, kun näin kauhean ja kauhean hyvän leffan, *****. Se on nähtävä toisen, ehkä monennenkin kerran.

Sunnuntaina oli ekakerran ohjelmassa Kimmo Kovasen näytelmä Hyvä minä Heikintorilla, Tapiolassa. Olen huono ymmärtämään lukemaani: Heikintori on kauppakeskus, ei tori. Vartin verran etsin Hyvä minän esityspaikkaa Heikintorin ympäristöstä ennen kuin tajusin, osin Kimmon tekstarin ansiosta, että tila on eka kerroksessa kuluneen ja surullisen kauppakeskuksen sisällä. Näytelmä alkoi riemukkaasti eteläpohojalaasmurteesella kuulutuksella, mutta vaati edetessään mietteliääksi ja vakavaksi. Hyvä minästä ei yhdellä katsomalla selviä. Sitä on pohdittava vielä pitkään.

Täytin ekakerran 73 sunnuntaina. 

Seiskakolme on hyvä ikä löytää uusia ekakertoja!


maanantai 16. syyskuuta 2019

Mikki on avoin ja lava vapaa!


Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.
Osallistuin Helsingissä keväällä Kansalaisfoorumin Lavarunoustyöpajaan. Runoilija, spoken word -artisti ja lavarunoutta vahvasti Suomeen uurtanut Harri Hertell ohjasi työpajassa taitavasti ja lempeästi meitä erilaisia, eri-ikäisiä ja eri tavalla kirjoittavia tekemään lavarunoja ja esittämään niitä.
Tämä kaksipäiväinen työpaja pysäytti, herätti ja innosti minua aivan uskomattoman sirkeällä tavalla.
Suhtautumiseni runon, ja nimenomaan itse kirjoittamani runon, esittämiseen muuttui ratkaisevasti, ja minusta sukeutui lavarunous- ja nimenomaan Open mic –tyyppi.

Kirjavinkkarina kuljetin aina runoja mukanani niin luokissa, päiväkodeissa kuin vanhempainilloissakin. Olen mielelläni pätkyttänyt muitten kirjoittamaa lyriikkaa: Lauri Pohjanpään, Laura Latvalan, Kirsi Kunnaksen, Kaija Pispan, Ilpo Tiihosen ja Jukka Itkosen runot ovat olleet vuosikymmeniä matkassani, unohtamatta tietenkään Jukka Parkkisen Korppilyriikkaa. Ei mitään hätää, ei häikkää. Esittäessäni toisten runoja olen välikappale, instrumentti, välittäjä, jakaja ja runovinkkari. Se on helppoa, se on palkitsevaa.

Mutta otapa käteen itse kirjoittamasi runo ja tulkitse se. Hirveä hätä ja häikkä. Ei onnistu. En pysty. Mitä muka olen yrittänyt sanoa? Onko minulla muka tärkeää asiaa? Olenko muka rehellinen ja aito tässä tekstissä? Mikä muka kuvittelen olevani?

Niinpä. Taatusti en ole ainoa laatuani, en ainoa esiintymispelkoinen, omasta sanomasta epävarma, syntymäujo, väärin tulkittu, itse väärin kuulijoita tulkitseva, pahinta odottava, kuollakseni jännittävä, kaiken kaikkiaan mahdoton mikrofonia kädessä pitävä täristäjä.

Ja silti. Silti runoni huutavat tulla esille, julkaistuiksi, luetuiksi ääneen ja ne peräävät palautetta, joko kirjallista, sanallista ja kuuntelevia silmiä

Lava on vapaa ja mikki auki. Rohkaistu mukaan. Open mic, avomikki on sinulle loistava tapa esittää runojasi, jos olet kaltaiseni pelkuriraukkis. Open micissä ei kilpailla, ei pyritä paremmuuteen, eikä hävitä. Avomikki-tilaisuuksissa kaikki esiintyjät ovat yhdenvertaisia, kunhan eivät ylitä viittä minuuttia. He kannustavat ja kiittävät toisiaan ja ennen muuta kuuntelevat.

Lavarunoustapahtumissa on monesti ensin kutsuttaja lämmittäjiä ja sitten on open mic –osuus. Jos ilta on lyhyt, esiintyjiä arvotaan ilmoittautuneista. Jos aikaa on kyllin, kaikki pääsevät estradille. Kaikki halukkaat pääsevät osallisiksi kuuntelevista silmistä.

Seinäjoella järjestetään lauantaina 19.10. Lavarunoustyöpaja päivällä ja illalla Syysrunomaraton. Työpajan pitää takuuhyvä lavarunoustyyppi Harri Hertell, ja pajaan mahtuu 16 ensin ilmoittautunutta.

lauantai 19.10. kello 10-16
Kurssi järjestetään Framilla osoitteessa Tiedekatu 2, 60320 Seinäjoki (rakennuksessa Frami B, kokoushuoneessa Swingi, joka sijaitsee 1 kerroksessa).
Kurssi maksaa 35 euroa ja maksu suoritetaan paikan päällä käteisellä.
Lisätiedot ja sitovat ilmoittautumiset: harri.hertell@gmail.com

Lauantai-iltana kello 18 alkaen Still Standing –ravintolassa on Kulttuurikollektiivi Sillan eli KultSin järjestämä Syysrunomaraton, jossa lava on vapaa ja mikki auki. Kuulemme Harri Hertelliä, M-L Mäkelää, yllätysesiintyjiä, ja kaikki halukkaat ovat runoineen tervetulleita esiintymään. Aikaa on runsaasti, jokainen runontekijä pääsee lavalle, tosin vain enintään viideksi minuutiksi.

Tule mukaan nauttimaan kuuntelevista silmistä!
Tule mukaan kuuntelevaksi silmäksi!




















sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Go Runo Go 2


Eino Leinon, runon ja suven päivänä lompsottelen hitaasti Humalistonkatua toria kohti. Jossain siellä on Turun kuulu kirjasto, torin ja joen välissä.
Vaan ei tule tori eteen tai se kuoppa, jonka paikalla tori on ollut. Olenko eksynyt? Turussa?
Käännyn vasemmalle ja vielä vasemmalle, enkä kysy, en kyllä kysy.
Löydän Wiklundin kulmalle, mutta en näe mitään kirjastomaista rakennusta. Hyökkään siistin herrasmiehen kimppuun, ja kirjaston sijainti selviää.

Kirjastossa saan käsivarresta pitäen –opastuksen Kirjastopihalle, jossa Turun Go Runo Go –tapahtumaa vietetään Markku Innon kunniaksi. Go Runo Go on Markun säe.
Kirjastopiha on yllättävän iso, puun juurella on kookas myyntipöytä, jossa on myytävänä  laaja valikoima runokirjoja. Aurinko paahtaa kuumasti, pihan keskellä lehmä seisoo  tyynenä. 


Runon iltapäivässä esiintyy iso katras jo tunnettuja kirjarunoilijoita ja lavarunoilijoita, taannoinen Poetry Slamin Suomen mestari Juho Kuusi sekä nyt titteliä kantava Nihkee akka. Heidän lisäkseen Reetta Niemelä, JK Ihalainen, Santtu Puukka, Nelli Ruotsalainen, Rosanna Fellman, Bonanza Trio feat, SITOI ja Susinukke Kosola. Näiden lyyrikoiden lisäksi lava on vapaa ja mic open kaikille halukkaille.
Kansalaisfoorumi järjesti keväällä lavarunoustyöpajan, jossa runoilija Harri Hertell opasti meitä lavarunouteen kirjoittajina ja esittäjinä valaisevasti, lempeästi ja kannustavasti.
Ennen Turkuun lähtöä kävin karun taistelun mielessäni: mennä vai jäädä kotiin. Lähteminen voitti. Nyt olen täällä enkä vielä kadu.

Pihan laidalla on kahvila. Mahan kroonisesta jännityskipristyksestä ja kurkun pään jännityskuristuksesta piittaamatta ostan kahvia. Olo on kovin kohkeinen: suu on kuiva, ajatus harhailee ja palaa aina omanapaiseen jännittämiseen. Kadunkohan katkerasti myöhemmin?
Tunnelma harmailla lankkupenkeillä istuvien kuulijoiden, lupsakan juontajan ja rentojen esiintyjien keskellä on kotoisan leppoisa. Me olemme runon ystäviä.
En muista tarkasti esiintyjäjärjestystä, mutta erilaisia runoja kuunnellen kuluu tunti ja kolme varttia liian nopeasti. Nyt lava on oupenmikkiläisten. Ilmoittauduin reippaasti heti tilaisuuden alussa ja olen ensimmäisenä vuorossa.

Nousen matalalle lavalle, pystyn hengittämään, pysyn pystyssä, kädet vain vapisevat.
Otan mikin vasempaan käteen, vien ihan suun eteen ja kysyn, onko tää hyvä. Juontaja nyökkää, mutta mikki ei toistakaan ääntäni. Miksi? Tarkoittaako se; anna olla, lähde pois. Tulet vielä katumaan. Minulle tuodaan toinen mikki. Aloitan.
Oikeassa kädessä olevat runot tärisevät hiukan. Mutta runo kulkee. Kuulijat naurahtavat. Hyvä merkki. Runon loputtua taputetaan. Toinen runo on lyhempi ja rohkeampi. Taas aplodeja.
Kolmas runo, Vilja-Tuulian enot, aiheuttaa useamman pyrskähdyksen. Neljäskin sujahtaa ja sitten on viimeisen aika.
Et tule!/ Älä sitten tule!/ Menköön takkisi vetoketju juopontuuriin./ Pudotkoon autosi pakoputki jokeen./ Vieköön tuuli lippalakkisi./ Tulkoon rakko kantapäähäsi, manaan armastetulle, joka ei tule nyt, ei joskus. Yleisö nauraa ihanasti Tulisit nyt –runolle.
Kiitän ja poistun. Ja palaan takaisin kysymään:
Arvaatteko, monesko kerta tämä oli?
Ensimmäinen, kuuluu oitis.
Ymmärrän heti, mistä oikea vastaus juonsi: minähän tarkistin alussa, miten mikkiä on pidettävä.                         


Uskalsin! Mikä kepeys! Mikä olo onnellinen! Rohkenin lukea omia runoja! Ja edes lopuksi huomasin jopa kiittää.
Ei tarvitse katua, mitäs läksit!
Rohkaistuin myös kertomaan Susinukke Kosolalle (kuvassa vasemmalla, oikealla tuntematon runon ystävä) Kallioniemen Tuulan ihailijaterveiset.
Esiintymisen jälkeinen euforia kierittää jotain kosteaa silmäkulmiin. Miten muutaman oman runon esittäminen voi olla näin rankkaa? Toisten runoja olen tulkinnut kymmeniä vuosia, ja se on sata kertaa helpompaa. Omia lukiessa paljastaa itsensä kaksin verroin.
Turkulaisille ronskiakin huumoria heittävä Nihkee Akka, maagisesti tekstejään esittävä Susinukke Kosola ja Markku Innon runoja tulkitseva J.K.Ihalainen  jäivät vahvimmin ekakertalaisen tärisevään mieleen.
Go Runo Go! Kalenterissa on jo nyt merkintä to 12.9. Iso Omena!


maanantai 8. heinäkuuta 2019

Eino Leinon, runon ja suven päivä Turun Kirjastopihassa 2019: 1. osa


Tuonne! ajattelin lukiessani Turussa pidettävästä Go Runo Go –tilaisuudesta, joka järjestetään Eino Leinon, runon ja suven päivänä runoilija Markku Innon muistoksi. Siellä  on tunnettuja esiintyjiä ja lisäksi vapaa lava ja mikrofoni kutsumassa OPEN MICiin.


Toinen runokokoelmani, Hitaasti huomiseen, tuli painosta toukokuun lopussa Kari Vaijärven Culturan kustantamana. Se tarvitsee huomiota. Olen huono markkinoimaan itseäni ja omia tekstejäni. Ei minusta ole kiertämään ovelta ovelle: Hyvää päivää, kaunis rouva, miten on päivä sujunut? Tässä on loistava mahdollisuus hankkia kodin kirjahyllyyn Kalenterin, Katekismuksen ja Kansa taisteli –kirjojen rinnalle kaunis, herkkä, koskettava, monenlaisia tunteita kuvaava ja antoisan lukuelämyksen synnyttävä runokirja. Eikä maksa paljon. Jos kukkarossa on vain kortti, voin antaa tästä maksulapun…
Jos en pysty mainostamaan ja myymään kirjaani, kenen se pitää tehdä.
Jos en pysty seisomaan tanakasti runojeni takana, kuka seisoo.

Open Micissä esiintymistä parempaa tapaa runoilevan minän julkiseksi tekemisessä tuskin on. Liput liehuvat, on Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä. Koolla on paljon runoista kiinnostuneita ihmisiä, taitavia ja mainioita esiintyjiä, joita yhdistää sama: suomalaisen runon kunnioittaminen, kirjoittaminen ja jakaminen. Sinä olet yksi heistä. Minä olen yksi meistä! Tässä joukossa seison!

Ostin junaliput jo viikko sitten. Kerroin aikeestani muutamalle ystävälle, Vaidelle ja tyttärilleni. Jaan facessa infoa tilaisuudesta, mutta en julkista osallistumistani, onneksi, sillä pupu kutittaa pöksyjäni.

Herään viideltä. Aamun eka ajatus: ei, en lähde. En lähde tekemään itsestäni naurettavaa typerystä ja paljastamaan hulluuttani. Miksi edes kuvittelin, että voisin mennä runojeni kanssa ihmisten eteen Juho Kuusen, Reetta Niemelän, Rosanna Fellmanin, Nihkeen Akan, Santtu Puukan ja Susinukke Kosolan jälkeen. Ei, koskaan, tähän ei rahkeet riitä.
Mietin kumminkin ehkää. Vaihdan Kirjastontäti-runot Pentinkulman päivät –sarjaan: jospa kirja-aihe ja miehenkipeys vetoaisi yleisöön. Luen runoja ääneen moneen kertaan, yritän värittää niitä, vaikka ässäni taas sähisee ja ärräni pärisee korvissani.

Käyn suihkussa. Syön aamiaiseksi jugurttia, jonka nieleminen tuntuu vaikealta. Kello on seitsemän. Junalle on lähdettävä varttia vaille kahdeksan. Jos siis lähden. Mitkä vaatteet? Kolme ihmistä huomautti taas eilen värikkäästä pukeutumisesta. Jospa tälläydyn mustiin housuihin ja tunikaan ja ravistan vielä tuhkaa päälleni.

 Ei, tästä ei tule mitään. Tämmöistä ramppikuumetta en ole kokenut. Nieleskelen tyhjää. Sydän hakkaa. Meilaan parille ystävälle: Apua, en uskalla. En voi lähteä. Toinen vastaa: Menet! Kadut varmaan, jos et mene. Nyt menet!

Toista pyydän: Ole kiltti, tule tänne äkkiä, älä päästä minua lähtemään. Peittele minut petiin. Ystävä ei vastaa.  Kello käy, ei, kello juoksee. Mitä teen? Apua. Katuisinko lujaa, jos menisin? Katuisinko vielä kovemmin, jos en mee?

Vielä avunhuutoja: entä jos mokaan, pyörryn, kaadun maahan ja alan itkeä. Toinen ystävä vastaa: sitten mokaat. Se on terveellistä ja vahvistaa. Toinen lohduttaa: Kun itket, pökerryt ja kaarut maahan, niin sellaasta eläytymistä ei muut osaa - keksit vaan runohkolles uuren nimen:  Niilo Yli-Mainio, Lankeemus ja ylösnousemus, Maalta olen minä tullut, Matti ja Töppö, Mä oon meiltä ja muut on meidän krannista!

Pakkaan laukkuun vielä vesipullon ja Antti Tuomaisen kirjan Mies joka kuoli. Olen lähtövalmis. Ja Turun tapahtumasta saat lukea myöhemmin.