Kerrostaloelämää

Jukka-Pekka Palviaisen Ääniä käytävässä –romaanin (Karisto, 2018) kansi on tylsänpuoleinen, eikä ensin oikein houkuttanut tarttumaan kirjaan. Tartuin kumminkin ja innostuin. Kansi kuvaa loistavasti päähenkilöä ja hänen elämäänsä. Paulilla on luottamustehtävä ja sen myötä antoisa harrastus.

Mies kantaa huolta myös Birgitistä, sairaalloisesta äidistään ja tämän iäkkäästä poikaystävästäkin.

Pauli ottaa vakavasti luottamustehtävänsä taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana. Hän laitattaa valvontakameroita ympäriinsä. Niitten avulla hän voi tarkkailla ja valvoa, että talossa käyttäydytään kunnolla ja kunniallisesti. Kun hän huomaa valvontakamerasta jotain poikkeuksellista, esimerkiksi omituisen naapuriperheen ovella, hän sinkoaa paikalle palauttamaan kuria ja järjestystä. Hän ulottaa tehtävänsä pyyteettömästi aulatiloissa, portaikoissa ja kadulla syntyvien kiistojen ja tappeluiden selvittämiseen.

Työtöntä filosofian lisensiaattia piinaa TE-toimisto ja sen kurssikirjeissään ehdottamat erikoislaatuiset koulutukset. Työttömyys aiheuttaa ikäviä velvollisuuksia, kuten työvoimaviranomaisten koulutuksiin osallistumista. Ei niiden ansiosta filosofian lisensiaatille työtä löydy, mutta päiväraha edellyttää osallistumista.

Paul kirjoittaa blogia: ”Rakkaat lukijani! Kirjoitan tätä kolumnia koulun käytävässä, koska en pystynyt olemaan hiljaa työvoimaviranomaisten järjestämällä joogakurssilla. Tämä on minulle uusi tilanne, koska olen tottunut noudattamaan sääntöjä. Mutta kun aikuista ihmistä opetetaan aamupäivän ajan syömään vihanneksia ja nukkumaan ja liikkumaan tarpeeksi, alkaa mennä hermo.

En enää vastusta näitä kursseja sinänsä, vaan niiden sisältöä. Ensimmäinen kurssipäivä sentään käsitteli työttömyyttä, mutta nyt minulle tuputetaan samoja asioita kuin on tuputettu koko peruskoulun ajan. Pelkään että seuraavalla kerralla meillä on laulua, leikkiä ja jouluaskartelua. Minulla on kyllä aikaa istua täällä. Minulla ei ole edes lemmikkieläintä riesanani. En vain siedä sitä, että minua aliarvioidaan.”

Jukka-Pekka Palviainen kirjoittaa nokkelasti, irvaillen ja ironian lasien läpi, mutta samalla tyynesti ja rehellisesti totuutta kaihtamatta, niin kuin asiat ja tunteet ovat, hyviä tai huonoja.

”Birgit nojaa tiskipöytään. Hän tuntee tunteita. Osa niistä on fyysisiä, osa psyykkisiä. Hän pystyy erittelemään niistä jokaisen. Kipuja enemmän hän suree sitä, että kohta niitä ei ole. Eikä ole mitään muutakaan. Ihmiset unohtavat hänet nopeasti. Ainoa, joka hänestä välittää, kuolee myös.”

Sataankahdeksaankymmeneenkahteen sivuun mahtuu paljon ajatuksia herättävää asiaa, tapahtumia, kohtauksia erilaisten ihmisten välillä, ikävien lisäksi myös suvaitsevuutta ja jopa ystävystymistä. Paulin elämä korkeassa kerrostalossa saa uutta virtaa, kun alakertaan muuttaa uusi asukas, persoonallinen monialaterapeutti.

Ihailen Jukka-Pekka Palviaisen säästeliästä mutta ilmaisuvoimallista sanojen käyttöä ja tekstin ytimekkyyttä: tyypille ei tarvitse ehdottaa tiivistämistä.

Kolme keravalaista kuukautta

   

Kolme kuukautta on uudessa kotikaupungissa kulunut uskomattoman nopeasti. 

Keravalla risteilee runsaasti pyöräily- ja kävelyteitä, puistomaisia polkuja ja houkuttavia juntuja.
Keskustasta etääntyessä olen onnistunut eksymään monta kertaa, kiireettömästi. Mukana olevia karttaa ja suurennuslasia en ole monesti tarvinnut, sillä täällä puhutaan myös suomea. Enkä mä oo hävenny palijastaa ”tuoreutttani” kysymällä, mihinä mä ny oon, mihinä päin Keskikatu on.

.                           

Keravan pluspisteistä yksi on kadonnut: uimahallin remontti valmistunee vasta  vuoden kuluttua, vaikka sen piti kesäisen tiedon mukaan olla nyt joulun alla valmis.

Keravan elokuvatarjonta on tuonut kaksi plussaa miinuksen tilalle! Keravalla ei ole  elokuvateatteria. Kaupunki muistuttaa tässä Seinäjokea: jos ei ole vuorta eikä järveä, ne tehdään.
Jos ei ole elokuvateatteria, niin järjestetään sellainen. Keravalla jopa kaksi.

Onnnistuin viikon sisällä näkemään viisi elokuvaa, joista jokainen oli kiinnostava lajissaan ja
katsomisen arvoinen.

Keravan kaupunginkirjasto on kuulu monipuolisesta kulttuuritarjonnastaan. 120 tuolin Pentinkulma-sali muuttuu leffateatteriksi (valitettavasti tasalattiaiseksi) kerran kuussa tiistai-iltaisin KIRJASTOKINON esittäessä maksutta laatuelokuvaa. Olin katsomassa upeaa chileläistä, Oscar-palkittua Fantastista naista, jonka on ohjannut Sebastian Lelio. Fantastinen nainen on hyvin kaunis realistisuudessaankin ja myös tunteisiin vaikuttava. ****  

Leffalauauantaina kerran kuussa kirjastossa on katsottavissa pari elokuvaa, ja ennen elokuvia on katsojille kahvia, keksejä ja hedelmiä tarjolla. Ja kaikki on ilmaista. Suomen hauskin mies on Heikki Kujanpään 2017 ohjaama traaginen ja humoristinen elokuva punavankien leirin tapahtumista.   Se perustuu tositapahtumiin, toki fiktion vapain keinoin toteutettuna. Leirillä on joukko työväenteatterin näyttelijöitä, jotka ryhtyvät yhdessä tekemään teatteria. Pääosan esittäjä, Martti Suosalo, vastaa leirin johtajan haasteeseen ja saa mukaansa koko teatteriseurueen. Martti Suosalon taituruutta sanani eivät riitä kuvaamaan. Elokuva on kamala ja upea: se kuvakulmat vaihtuvat yllättävän nopeasti kurjuudesta huvittavuuteen, ja ääneen nauramisen lomassa oli Serla-liinalla käyttöä. Elokuvan jälkeen ohjaaja Heikki Kujanpää kertoi elokuvan valmistamisesta.*****

Keuda Cinema

Storyhill (Storyhill.fi) on Kai Itämäen perustama yhdistys, joka on yhteistyössä Keuda-talon kanssa järjestänyt vuoden verran leffa-viikkoja Kerava-salissa, jossa on lainassa oikea elokuvaprojektori. Viikon aikana on mahdollisuus nähdä 5-7 elokuvaa. Esitykset ovat maksullisia.

Aivan uusi kokemus oli Leffa ja viini –näytös, jolloin katsojat voivat ostaa poppareiden lisäksi mukaan viinipullon. Kerava-sali on laskeutuva auditorio, jossa edessä olevan istuimen selkänojasta voi nostaa eteensä kirjoitus- tai viinilasitason. 

Leffa ja viini –kokemukseni elokuvana oli Bryan Singerin ohjaama The Bohemian Rhapsody, joka 

on yli parituntinen, vaikuttava Freddie Mercuryn elämäkerta. Rockyhtye Queen eikä sen tuotanto ollut minulle erityisen tuttua, joten elokuva oli mielenkiintoinen elämys. Vain pari kappaletta tunnistin entuudestaan. Rami Malek vaikutti istuvan erinomaisesti Freddieksi – ainakin asiaan perehtymättömän mielestä. **** 

Timo Koivusalon tuotantoa on ristiriitaisen vastaanoton saanut Olavi Virta, jonka katsoin pitkästymättä ja nauttien tuttujen laulujen nostalgisista tunnelmista. Olavi Virtana on söpö Lauri Tilkanen. Laulajanääni on kuitenkin aitoa Olavi Virtaa. Hurja ja monipolvinen on Olavi Virran elämä                                                      ollut, ja raskailta vaikuttavat laulujen                                                      lunnaat paitsi taiteilijalle myös hänen                                                      perheelleen. ***

Oma maa oli viimeisin näkemästäni viidestä elokuvasta. Se on Markku Pölösen ohjaama lähihistorian kuvaus, jossa upeat Oona Airola ja Konsta Laakso esittävät rakastuvaa ja rakastavaa paria. Heidän liittoaan eivät Oonan näyttelemän Malmbergin Annin vanhemmat hyväksy. Nuoret muuttavat sankkaan korpeen ja aloittavat siellä kylmän tilan raivaamisen kotitilaksi. Elokuvassa Suomi on kaunis metsineen ja järvineen, mutta helppoa ja leveää leipää se ei lapsilleen tarjoa.

Nuoret kuitenkin uskovat vaikeuksienkin jälkeen tulevaan niin kuin sotien jälkeen ihmisten oli uskominen, kaikesta huolimatta. ***

Vaikka olin lukenut monen näkemäni elokuvan negatiivisen kritiikin, päätin unohtaa ne ja katsoa leffat avoimella mielellä ja omin silmin. Päätös kannatti. Eivät nämä kehnoja olleet, mutta vain Suomen hauskimman miehen ja Fantastisen naisen haluan nähdä uudelleen.

Onko pakko!

Innostuin taannoin Anneli Kannon blogitekstistä Hylsy niin kovasti, että jaoin sen ja komentoin: ”Tämä oli pakko jakaa.” Oli vai? Kuka muka pakotti? Minä itte. Jakamisen pakon olisin voinut ilmaista toisin: teki mieli jakaa, halusin jakaa, toivoin että moni muukin lukisi sen.

Tämä on esimerkki sisäpakosta. Se on myönteinen tunne. Ulkopakko on ikävä.

Pakon synonyymejä ovat Suomen kielen perussanakirjan mukaan ehdoton velvoitus, vaatimus ja välttämättömyys.

Pakkopullakoulu alkoi jo ihan pienestä. Paitsi että pullaa ei ollut usein, pakkoja sitäkin enemmän: pakkopuuroa aamulla, pakko panna kumpparit sateella, pakko käydä koulua, pakko ammatti opiskella, pakko käydä töissä ja maksaa veroja, pakko eläkettä hakea. Mainittujen lisäksi on ollut kymmeniä muita ehdottomia velvoituksia eli ulkopakkoja - tai tulee mustilainen ja vie tai poliisi ja tuo sakot.

Pakkovaatimuksia on toinen ryväs. Pahin ja katkerin on ollut pakko olla kiltti, käyttäytyä kiltisti, sievästi, siveästi ja soveliaasti, ja vielä peittää se, että tekee tuota vastahakoisesti. Eikä kiltteyden vaatimuksesta ikäkään pelasta. Moni suostui muinoin kiltiksi fyysisen rangaistuksen pelosta. Nythän ei saa antaa edes luunappia, saati pöllyttää tukkaa tai piestä vyön solkipäällä uhmakasta ihmislasta tottelevaiseksi.

Sitten ne välttämättömyyden pakot: pakko saada uudet farkut, kun kaikilla muillakin on.  Pakko lukea Kari Hotakaisen Tuntematon KIMI Räikkönen, kun jokainen on sen lukenut ja keskustelee siitä. Pakko kattoa uutiset, että tietää, miten vihreillä nyt menee, koska kaikki ottavat kantaa tuleviin vaaleihin. Pakko olla facebookissa, instassa, kymmenissä keskusteluryhmissä, jotta pysyn ajan tasalla. Pakko pysyä ajan tasalla, ettei putoa kärryiltä ja jää yksin pimeään.

Onko pakko? Kuka pakottaa? Jos kaksi ensimmäistä pakkoryhmää ovat ulkopakkoja, suostumista oman tahdon rajoittamiseen ulkoapäin, toisten vaatimuksesta, ovat viimeiset pakot enemmän sisäpakkoja. Ai, miten niin? Kärryiltä putoamisen ja yksin jäämisen pelosta tietenkin. Kuka haluaa ja uskaltaa jäädä lotvimaan yksin toisten kaahatessa tiedostavilla ja ajantasaisilla kärryillä tiehensä?

Nyt mun on pakko julkaista tämä mun blogissa. Ai, onko ihan pakko? On. tämän viimeisen kysymyksen takia:

onko pakko aina lisätä blogiin kuvia?

Ei ole.

Pakko ei oo ku kuolla.

Ratkihauskaa ja totistakin tekstiä

.   

 

Tapasin Anneli Kannon ensi kerran Orivedellä 2007. Hän istahti viereeni ja antoi minulle kirjansa Hirmuinen vedenpaisumus ja muita myyttisiä tarinoita, joka oli ilmestynyt samana vuonna Kariston kustantamana. Hirmuinen vedenpaisumus on riemastuttava kokoelma Raamatun ja  Kalevalan kertomuksia, antiikin ja pohjoisen myyttisiä tarinoita. Anneli Kannon sanallinen taidokkuus tulee esille jo tässä kirjassa: hän muokkaa myyttejä ja värittää niitä eri murtein kutkuttavan humoristisesti.

Tietenkin Hirmuinen vedenpaisumus on kulkenut kirjavinkkarinkassissani koko urani ajan. Olen lahjoittanut sitä monille synttärisankareille ja kerran jopa häälahjaksi.

Anneli Kanto on tuottelias ja monipuolinen kirjailija: historiallisia romaaneja, kuvakirjoja, nuorten- ja lastenromaaneja, fantasiaa yhdessä Terhi Rannelan kanssa, näytelmiä, tv-sarjoja, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä –aakkosellisen limerikkikokoelman. Kirjailijan tuotanto on hengästyttävän pitkä, ja hänet on myös ansaitusti usein palkittu.

Nyt sitten posti toi Ihan pähkinöinä –kirjan.  Mirjami on keski-ikäinen, reipas, itselöllinen, koulutettu ja osaava nainen, joka vastaa asiakassuhteista viestintätoimisto Armossa (”Kas kun ei Öylätti”). Armon rahaa perineet, nuoret pomot Geeli&Galju ovat huvittavia kukonpoikia, joita Mirjami nimittelee milloin minkinlaisilla kekseliäillä nimillä (esimerkeiksi Nuija&Tosinuija, Ahma&Näätä, Euronjuusto&Ranskalaiset, Batman&Robin, Panos&Tuotos).

Tämä Sturm&Drang –pari on myynyt firman kiinalaisille, ja näinpä Mirjami vapautetaan paitsi työstä myös työsuhdeasunnosta ja –autosta, työpuhelimen hän sen sijaan saa pitää eräänlaisena läksiäislahjana.

Samaan aikaan Mirjamin sisarentytär Usva ilmoittaa äitinsä kuolleen. Mirjamin on lähdettävä Seinäjoen liepeille, Köyhäluomalle, jossa vanhassa talossa odottaa teini-ikäisen Usvan lisäksi pyörätuolissa istuva äiti ja sisarvainaan sulhanen, Irakista paennut turvapaikanhakija, kristitty Salim. Ja Usva yllättää tätinsä vielä esittelemällä hoidokkejaan: kaksi vuohta ja kanoja ulkokartanolla.

Köyhäluomalla järjestetään sisaren hautajaiset Usvan määrätietoisella päättäväisyydellä, päästään jonkinmoiseen uuden elämän alkuun, jota värittää Mirjamin joutuminen vastuuseen murrosikäisestä Usvasta ja vanhuudenraihnaasta äidistä. Sosulin kanssa eivät kemiat kohtaa.

Tähän syssyyn Helsingin matkalla Mirjamin nuori rakastaja Stefan vapauttaa naisen myös rakkaussuhteesta ilmoittamalla löytäneensä nuoremman.

Tässä ovat moninaiset ainekset mainioon matkaan Köyhäluoman tapahtumaiseen elämään. Anneli Kanto taitaa suloosen ja suolaasen kirjoitustyylin, joka saa hikertämään ja nauramaan ääneen naapurienkin kuulolle, ainakin junassa.  Kaiken hauskan keskellä on kuitenkin pysähdyttävä pohtimaan ja kysymään, onko Ihan pähkinöinä kevyesti heitetty viihdepläjäys vai haluaako kirjailija herättää lukijan myös ajattelemaan elämän eteen heittämiä tilanteita. Luulenpa että haluaa, sen verran terävänkirpeitä ovat Mirjamin ajatukset ja huomiot.

”Kerroin Barbaralle ja Eevalle (vuohia), että kaikki halusivat minulta jotain mutta kukaan ei ajatellut minua. Kaikki imivät voimiani, rahojani ja aikaani. Jopa vuohet tahtoivat minulta jotain, ruokaa ja juomaa. Äitiä piti huoltaa, ruokkia ja pestä, tuloksena marinaa, itsesääliä ja rivienväliin kätkettyjä vaatimksia. Usvaa piti vahtia, opettaa ja käydä etsimässä ties mistä huumeluolista, ja vastineeksi sai nimittelyä ja riitelyä. Miesystäväni oli elänyt siivelläni ja palkinnut pettämällä minua jonkun alaikäisen pimatsun kanssa. Töisssä minusta oli kiskottu kaikki tehot ja osaaminen, kiitokseksi annettu kengänkuva takapuoleen.

Minulta ei kysytty, halusinko tätä ja mitä ylipäänsä halusin.

’Kun joku joskus jotain mutta kun kukaan ei koskaan mitään vaan kaikki aina vain!’ puuskahdin vuohille, jotka katselivat minua ilmeettömillä vaaleilla silmillään ja vastasivat, että i-kää-vää sä-kää.”

Mirjami ei pitkään ehdi itsesäälissä piehtaroimaan, sillä elämä vie ja paiskii eteen yllätyksiä, hauskoja hetkiä ja jotain äärimmäisen tärkeää. Mitä Mirjami mahtaa myöhemmin tehdä Seinäjoella Apila-kirjastossa, sen saat tietää lukemalla Anneli Kannon kirjan Ihan pähkinöinä.

Kari Hotakainen - Kirjailijasta ihmiskirjailijaksi

Kari Hotakaisen runokirjoja olin kyllä selaillut, mutta Lastenkirja(1990) kolahti täysillä, tietysti silloiseen lastenkirjastotätiin ja muutoinkin. Lastenkirja on kuin leikkikehä täynnä hyviä tyyppiä: Juntti-Mutteriin, Viluttitanssijaan, Humppa-Veikkoon, Keijo Ilmaseen ja Ritva Kumpuseen saamme tutustua kirjan eka osassa, Tyypit tulevat. Toisesta luemme, mitä sattui ja tapahtui. Kaikkien lasten vanhemmat ovat vanhempia vauvoja -osaston tarina Oltiin vauvoja riemastutti nauramaan ääneen:

”Eräänä päivänä kauan sitten me kaikki oltiin vauvoja, pehmeitä ja hikisiä oltiin, juu. Asuttiin sylissä, sängyssä ja lattioilla. Ja katossa roikkui härveli, jolle hymyiltiin kun Isä sitä heilutti. ..Oli se huisia ja jäykkää aikaa. Ei ollu jalat kunnossa, ei päässy liikkeelle. Piti olla vauva koko ajan.”

Priit Pärn on kuvittanut Lastenkirjan, Ritvan ja Satukirjan.

Ritva (1997) on hyvin syvästi vaikuttava tarinakokoelma, jossa monet Lastenkirjat tyypit ovat kasvaneet leikkikehästä Ritva Kumpusen, jakomäkeläisen talonmies Laitimmaisen vaimon, kertomuksissa. Jo tämä aviopari saa syrämmen syrjälleen: jokaisena hääpäivänä Laitimmainen joikuu vaimolleen rakkaudestaan sanattomasti, koska ”rakkaus on niin iso asia, että jos sen tuosta vaan laskee suustaan, kallio halkeaa ja astiat särkyvät.”

Kaksi tyyppiä tulivat minulle tärkeiksi vinkkarivuosina: Keijo Ilmanen, joka melkein tappoi isänsä munkin takia ja Irja Tsutsunen, joka antoi piirroksellaan vaimonsa kuoleman mykistäneelle Erkille äänen takaisin. – Sinustahan vois tulla isona hiljaisten hoitaja, Erkki sanoo Irjalle. Keijosta ja Irjasta kerroin kymmenissä luokissa kouluvierailuilla. Näiden kahden lisäksi tarinansa saavat monet muut mielenkiintoiset lapset.

Hotakaisen tapa kuvata näitä tyyppejä: heidän ominaisuuksiaan, hassuuttaan, traagisuuttaan, oivalluksiaan, mielikuvitustaan, on verrattoman huvittavaa ja kepeää. Silti kuvauksissa on huumorin keskellä tumma virta, kuten elämässä usein on samanaikaisesti valo ja pimeä, itku ja nauru.

Näytän hyvältä ilman paitaa on 2000 ilmestynyt tarinakokoelma, jossa 17 nuorta kertoo pätkän omasta erittäin erityisestä elämästään.Tarinat ovat lyhyitä, nasevia, hauskoja ja uskomattomia, kekseliäitä. Osan voi sanoa olevan todenmakuinen, suurimman osan ei. Todenmakuisuus yksi yhteen ei mielestäni ole kirjalle välttämätön plussa. Ei ainakaan jollei sitä todellisuutta näytetä jostain uudesta, oudosta tai huvittavasta kulmasta. On elämän tosi ja kirjan tosi. Hotakainen taitaa kuitenkin kirjoittaa humoristisen kirjan toden sisään kiinnostavasti myös elämän totta.

Yläkouluikäiset ovat haastavimpia kuulijoita, joiden edessä kirjavinkkaustilanteessa olen ollut. Siinä ei parane esittää tai teeskennellä mitään, on löydettävä oikeat sanat, joilla kuvata parhaita kirjoja, mitä tietää. Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa on pelastanut lukuisilta katastrofeilta ja saanut teinit kallistamaan korvansa. Parhain voittokokemukseni on Ikaalisista, jossa kasiluokan pomo oli päättänyt, että tuota tätiä ei kuunnella. Mutta Hotakaisen tarina Suomen etä-isistä suovutti tämänkin sakin: ”Mut sitä mä en ymmärrä, miks äijien pitää lähtee niin karseille paikkakunnille. Parkano on pahin. Mä olin siellä eron alkuaikaannkolme kuukautta. Virkeä kesäkunta. Pari kuppilaa, äsmarket, hautaustoimisto ja nuorisotalo. Kuppila piripintaan täynnä aloittelevia etä-isiä…”

- Onko lapsellista aikuisen lukea lastenkirjoja? kysyi eräs tuttu hiljan lukiessaan uudelleen Hotakaisen Lastenkirjaa. Koskaan, ei ikinä, aikuiselle ole pahasta lukea lasten- ja nuortenkirjoja yleensä, eikä etenkään Kari Hotakaisen kirjoittamia. Niissä on oma sanomansa aikuislukijalle.

Keravan kirjastossa torstaina 13.9. on eteiseen ulottuva jono, kun menen sisään 16.55. Kello 18 toimittaja Seppo Puttonen haastattelee kirjailija Kari Hotakaista, jonka ihmiskirja Tuntematon KIMI Räikkönen on hiljan ilmestynyt. – Jonon pää on täällä, saan ohjeistuksen ja siirryn oikealle paikalle. Jonotamme pääsylippuja Pentinkulma-saliin, jonne mahtuu 150 henkeä. Tilaisuus on maksuton, mutta sisälle pääsee vain pääsylipuillla, sillä keravalaiset ovat innokasta yleisöä kirjaston tilaisuuksissa. Tälläkin kertaa sali on täppösen täysi.

Lippuja aletaan jakaa viideltä. Ne saatuamme jonotamme saliin: aika edestä on paikan löydyttävä.

Ajoissa olo ja jonottaminen kannattivat. Näen hyvin sekä Puttosen ilmeet että Hotakaisen vähäilmeisyyden. Yleisö heltiää monesti nauramaan ääneen: haastattelu on kiinnostavaa ja hauskaa kuunneltavaa, jossa huumorin lomassa vilahtelee viisaita ajatuksia.

Kari Hotakainen on kirjoittanut runokirjoja, lastenkirjoja, nuortenkirjoja, fiktiota aikuisille ja nyt kirjan formulakuskista! Hotakainen ja Räikkönen! Kirjailija ja formulakuski!

Hotakaista alkoi kiinnostaa kirjoittaa alasta, josta ei tiedä yhtään mitään. Tavatessaan Kimin ensi kerran hän oli sanonut, että ei ymmärrä mitään Kimin alasta. – En mäkään sun, oli Kimi vastannut. – Joten yhteisymmärryksessä lähdettiin liikkeelle, kertoo Hotakainen.

Ja ny meen petiin lukemaan Tuntematonta KIMI Räikköstä.

                                              

             

KeMuksi kasvamisesta - Koti löytää PoisMuuttajan

Radan varressa sen pitää olla!

Ohitettuani Tampereen, Hämeenlinnan, Riihimäen ja Järvenpään pysähdyin Keravalle. Tiihosen Vuokko, Iso-Koiviston Antti ja vähin Pitkäsen Tiinakin herättelivät ja pohjustivat Kerava-uteliaisuutta.

Keravalla on komea plussakasa: upea kirjasto, vireä ja monipuolinen kulttuurikeskus (Kari Hotakainen on siellä tällä viikolla, torstaina 13.9.), Taide- ja museokeskus Sinkka, Kerava opisto, jossa voin opiskella italiaa ja kirjoittamista, rempattu uimahalli avantoineen avataan joulukuussa, 11 kilometrin päässä on Kuusijärven lähes koko päivän löylyisä avantosauna, tiiviissä ja silti vihreässä keskustassa asuvana en tarvitse autoa: junalla pääsen Helsinkiin ja lentokentälle 20 minuutissa, junalla pääsen myös käymään (Tikkurilassa vaihtaen) Etelä-Pohjanmaalla.

Myös Mikko Rimmisen hulvattoman hauskan Nenäpäivän lukeminen houkutti tutustumaan Keravaan. Tapani Baggen muutamat kirjat tapahtuvat myös Keravalla, etenkin Korhonen ja kadonnut faija, jonka antama kuva Keskikadun karmeanharmaista 15-kerroksista tornitaloista ei yhtään saanut epäröimään muuttoa yhteen niistä.

Ensin etsin omistuskaksiota. Mutta onko pakko omistaa seinät, katot, lattiat, joiden sisälle kodin pehmustaa. Eikö ikäihmisen ole kevyempi olla, kun ei tarvitse huolehtia omasta asunnosta!

Kun muistin PoisMuuttajan tunnuslauseet: Pieni on kaunista ja Vähä riittää, aloin hakea kaksiota Vuokraturvan tarjonnasta. Keskikatu kuuden 13. kerros säväytti. Kaksio oli valoisa, tilava, houkuttava. Asunnossa oli jo ollut näyttö, joten äkkiä pikahakemus selityksineen, vaadittuine asiakirjoineen; apua, ehdinkö, voisiko tämä olla onnistua!

Olen nyt nukkunut 13. kerroksessa 13 yötä, enkä ole hetkeäkään epäillyt, etteikö tämä olisi kotini.

”Ehkä uusi koti löytää sinut”, lohdutti Rea Tiirola-Tyni joulun alla 2016, kun vaihdoimme kuulumisia, ja murehdin, mistä koskaan löytäisin uuden kodin. Rea on nyt Taivaan Kodissa. Minut löysi tämä 13. kerroksen kaksio, ja minusta tuli KeMu.

”.

Meluherkkä entinen minä nauttii lentokoneitten yli- ja vierilennoista. Myös junien jyskytyksen voin kuulla. Liike ja matka merkitsevät aina enemmän kuin päämäärä. Kun suljen ikkunat, on ihan hiljaista. Olen kotona.

Makkarin ikkunasta voin seurata auringon laskua, keittiöstä näen auringon nousun. Yöllä kaupungin valokajo pehmentää pimeän.

Olen kotona. Olen KeMu, ja minut täyttää riemukas vapauden tunne: luvassa on uusia kokemuksia ja seikkailuja.

PoisMuuttaja 2

Kun talossa on kelpoa tavaraa ja tili miinuksella, tulee tietenkin mieleen yrittää kaupata kamaa eteenpäin. Tuntuisi hyvältä saada tilit tasan ja lähteä velattomana eteenpäin.

Keväällä myin Tori.fi:ssä tusinan Aalto-vaaseja, alle torihinnan, kaksi värisokeuttani, muut ehkä laiskuuttani. En jaksanut vinkua tarjottua enempää. Mutta pääsin eroon maljakoista, joilla ei ollut minulle mitään merkitystä, mutta varmaan saivat hyvän ja arvostavan kodin. Tämä myyntityö ei kuitenkaan tuntunut omalta hommalta.

Ilokseni ja helpotuksekseni löysin mainion agentin, joka otti kuvat, mietti tekstit asiatietojen pohjalta ja hoiti kontaktit asiakkaiden kanssa. Kun kauppa oli kypsä, hän ilmoitti minulle noutajan ja noutoajan ja sovitun summan. Olin kiitollisuudesta mykkä, kun vieras tyyppi

soitti ovikelloa, sanoi yhden sanan: Laturi, ojensi kaksikymppisen, minä laturin – ja jälleen olin päässyt eroon yhdestä esineestä, jonka tarkoitusta en tiennyt. Lotta Saunamäki oli erinomainen nettiagentti, kiitos!

Puukkokauppiaana

Kauppasin myös puukkoja, toista sataa. Puukkojenostajat ja –keräilijät ovat eri maata. Puukkotyypit haluavat monta teräasetta ja halvalla. Muutama ostaja istui useamman tovin keittiön pöydän ääressä, hiveli teriä, kädensijoja ja tutkaili tuppeja. Joku toimitti ääneen ajatuksiaan. Sitten hän teki tarjouksen. Pakko oli myöntyä tarjottuun summaan, vaikka syrämmestä otti. Enhän minä niillä mitään tee, ja näytti siltä, että keräilijälle ne todella olivat tärkeitä; jotain puukot tuppeineen ja terineen heille kertoivat.

Eri asia olivat sitten jobbarit, jälleenmyyjät. Kummallisesti myyjänä huomasi eron keräilijän ja jobbarin välillä. Asiantuntemus voi olla sama, intohimoa löytyy ehkä molemmilta, mutta motiivit ovat erilaiset. Harrastaja ottaa yhden puukon kerralla käteensä, tutkailee sitä, kokeilee, sivelee ja hivelee. Jälleenmyyjä silmittelee mielessään tuleva myyntivoitto, kauhaisee kerralla useamman tupen kouraansa ja tekee tarjouksen. Oma mokani, jos otan kopin, pidän sen, enkä ”anna puota”.

 Kirjainmyyjänä

Miten saan kirjat myydyksi? Vuokko Tiihosen antamalla kaavalla laskettuna niitä oli noin 4900.  Miten kirjat löytävät uuden, hyvän kodin?  

Siltalan Helena tuli mukaan kokeiluprojektiin: teimme kuvataidekirjoista listan, jota lähetin useampaan antikvariaattiin, mutta. Mutta kirjat olivat liian tuttuja ja tavanomaisia, kaikilla taiteen harrastajilla on jo nämä kirjat, kuului vastaus.

Kulttuurikodin kirjakirppis! Uskaltaisinko? Kehtaisinko? Miten kauhealta tuntuisi päästää vieraita ihmisiä omaan kotiin! Toisiko kirjakirppisilmoitus kirjan ystäviä Timsantuuseen. Kolme euroa kirja, kaksi deeveedee ja ceedeen saa yhdellä eurolla. Lisäksi kaupan oli kymmeniä hopearistejä ja –krusifikseja ynnä jotain muuta pientä tavaraa.

Onneksi muutama ystävä tarjoutui vapaaehtoisesti tulemaan avuksi kirpparimyyntiin. En olisi yksin selviytynyt. Onneksi molempina kirpparipyhinä toinen tyttäristäni oli tukena. Kiitos Mari ja Veera. Kiitos Jaanat, Hannele, Sini ja Hanna ystävyydestä ja avunannosta kiperinä kirjakauppiashetkinä.

Suurin ja raskain työ oli poimia 4900 kirjan joukosta omat tärkeät, vielä lukemista odottavat, vielä toista lukemista ja pohtimista kaipaavat ja vielä koko ajan minulle merkitykselliset ja rakkaat kirjat.  Ahnaasti täytin pahvilaatikoita: nää on mun, mä lujen nää joskus, näistä en luovu.

Vahtasin laatikkopinoa, omille kirjoilleni varattua hyllyä, pidin itseäni suhteettomana ja päädyin siihen, että avaan laatikot ja vähennän ainakin puolet. Otan mukaan vain kategorian Näistä en luovu –kirjat, niitä ei sentään satoja ole, ainakaan kovin montaa.

Kirjojen katselijoissa ja ostajissa oli monenlaisia ihmisiä. Joku katseli tarkkaan, etsi oman alansa teoksia, iloitsi kun löysi jonkin loppuunmyydyn aarteen, toinen otti kirjan, plarasi ja palautti hyllyyn, kolmas kahmi kymmeniä kirjoja kasoihinsa ja kysyi ”alennusta”. Alennusta kolmen euron kirppishinnasta! Yhden ihanan ostajan muistan kiitollisena loppuelämäni: Kiitos että olit säilyttänyt minulle Ahon Rautatien.

Kirjoja jäi vielä nelisen tuhatta. Olin soittanut muuttopäätöksen tehtyäni Vantaan Antikvariaattiin, joka uhkarohkeasti lähti hakemaan kirjoja Seinäjoelta asti. Oli ilo tavata kaksi kirjalle vihkiytynyttä, kirjallisuutta oikeasti rakastavaa kirjaihmistä, kiitos Mari ja Mikko Vartiainen. Kaikki kirjat, kirjaston poistokirjoja lukuun ottamatta, lähtivät Vantaalle. Myyntiin kelpasi murto-osa: omistuskirjoitukset, exlibrikset, huomautukset sivujen reunoilla eivät haitanneet, mutta kirjojen muovitus on pahasta. Vaikka kirjastonhoitajana en itse omia kirjojani koskaan muovittanut, saattoivat muut perheenjäsenet sen tehdä kuvitellessaan näin pidentävänsä kirjan ikää.

Vantaalle kirjat lähtivät perjantaina. Omat kirjani matkasivat muuttoautossa maanantaina Keravalle.

Kun olen purkanut kirjalaatikot 13. kerroksessa, kirjoitan teille Näistä en luovu –kirjoistani.

Kerran korvalaanen, aina korvalaanen

Matkalla 10.8 JymyJussit – Kossu –Superpesisjatkosarjaotteluun mieleeni nousi yllä oleva otsikko. Se vaati pohtimaan korvalaasuuttani pitemmästi. Vaikka olen asunut Koskenkorvalla yhteensä vain noin 20 vuotta, tulen silti aina olemaan korvalaanen.

Olin kaksi kun minua muutettiin isän ja äidin kanssa Alajärveltä Koskenkorvalle. Vietin pitkiä aikoja muuton jälkeenkin Kurejoella ja joskus Hoiskossakin. Murkkuna olin monet kesät renkinä mummolassa. Murretaitoni on horjuva: Hetjärvellä puhutaan het niin eri tavalla kuin Korvalla, joten kumpikaan murret ei minulla päässyt päällimmäiseksi.

Minun Koskenkorvani on Kyrönjoen viinatehtaan puolella. Sitä rajoittaa myös Santavuori. Ukkonen kiersi usein meidän paikan, mutta kun se nousi päälle, se melskasi joen ja vuoren välissä tuntikausia. Se oli hurjan pelottavaa.

Oppikoulu, Ilmajoen yhteiskoulu, oli tietenkin kunnan keskustassa, kahdeksan kilometrin päässä.. Kuljimme pyörillä sulaan aikaan ja talvella linja-autoilla.

Koskenkorva ei ollut mikä tahansa kylänpahanen, se oli laaja ja voimakas kylä, taajama. Siellä oli viinatehtaan lisäksi muutakin teollisuutta, kauppoja ja siellä asui tarmokkaita ja voimakastahtoisia miehiä. Koska kirkonkylä oli niin kirkonkylää, päättivät korvalaaset, että perustetaan oma kunta, Santavuori. Kirjailija Lauri Pakkala toimi korvalaasten oman äänenkannattajan, Santavuori-lehden päätoimittajana. Runotyttömurkkuna tarjosin runojani Santavuoressa julkaistavaksi, ja ne kelpasivatkin.

Uuden kunnan perustamislähetystö kävi Helsingissä ajamassa Santavuoren kunta-asiaa, mutta esitys ei ottanut tuulta alleen. Sittemmin EPV Tuulivoima on valjastanut Santavuoren tuulet.

Olen Ilmajoen yhteiskoulun kasvatti. Silti olen korvalaanen, en ilmajokelainen. Työskentelin Ilmajoen kunnankirjastossa kahdeksan vuotta ja vaikka asuin pari vuotta Ketolan kaupan takayksiössä, olen korvalaanen.

Pääsin Seinäjoen kirjastoon työhön 1976, jolloin kirjastonhoitajaminäni muuttui seinäjokelaiseksi. Kun löysin missioni, kirjavinkkauksen, kuulin itseni sanovan muualla Suomessa: Meillä Seinäjoella… mutta tämä sanonta on haaltunut. Seinäjoki on käynyt minulle liian komeaksi ja muuttunut niin, ettei se enää tunnu minun eikä meidän Seinäjoelta.

Koskenkorvan koti on onneksi yhä koti, nyt pikkuveljelle 

ja hänen perheelleen, ja sen ansiosta siivu korvalaasuutta pysyy lujana minussa, kiitos Päivi ja Mikko!

Pesäpallo on ainoa harrastamani penkkiurheilulaji. Sitä se on tosi vahvasti, antoisasti ja jännittävästi.

Innostus alkoi veljenpojan, Ollin, pelien seuraamisesta 2008. Kävin katsomassa junioreitten otteluita Kurikkaa, Vimpeliä ja Alajärveä myöten. Vähin pesisnälkä kasvoi, ja KoU:n miesten pelit alkoivat kiinnostaa. Superpesiksen seuraamisesta tuli tärkeä harrastus ja osa kesäelämää.

Miten monta suvi-illansuuta olemme istuneet Anna-Liisan ja Elinan kanssa Sähkökojeareenalla kolmospesän liepeillä: vihaisina, iloisina, ärtyneinä, toiveikkaina, onnellisina myötäelämässä Kossun miesten pelaamista, juoksuja, paloja, koppeja (liian usein pudotettuja), haavoja, haparointeja ja onnistumisia. Meitä ei ole sade pelottanut eikä helle haitannut pahemmin.

Olemme taputtaneet kätemme tunnottomiksi, kiljuneet 
ilosta kunnanrinkiertäjälle, surreet, säälineet, 
nauraneet ja olleet ylpeitä.

Pahimmat haitat ovat synnyttäneet kanssakatsojat: rumat huutelut ovat ärsyttäneet ja ne, jotka ovat paukuttaneet kaameilla flätköttimillä kovaäänistä kannustustaan, niin että on pitänyt korviin tukkia paperinenäliinatolloja tai ottaa kuulokoje pois.A

Jostain syystä en ole koskaan päässyt sisälle JymyJussien pesikseen. Kossun pelatessa Seinäjoella en ole salannut korvalaasuuttani. En silloinkaan, kun tappio on näkynyt tulostaululla.

Nyt JymyJussit – Kossu –peli oli parasta korvalaasta peliä, mitä olen nähnyt kesällä 2018. Syrän syrjällänsä sai seurata alun kankeutta, joka muuttui loistaviksi onnistumisiksi. Niille vastustaja ei mahtanut mitään. Kopit pysyivät tavallista paremmin räpylässä, eikä kolmosen mies lähtenyt hätäisesti liikkeelle jokerien ekasta lyönnistä. Meidän pojilla oli vahvan osaamisen lisäksi onni myötä: takakentältä ja kakkosen kulmilta löytyi mukavia rakoja pallon mennä pitkälle.

Helppo oli sanoa ääneen: Kerran korvalaanen, aina korvalaanen. Kerran kossulaanen, aina kossulaanen.

Sataa ja raakasti – itkettää ja raakasti

Juhannusaattoaamu, 2018. Sataa ja raakasti. Koti on myyntikunnossa ja siisti: ostajia houkuttava stailaus ei ole saanut isoja säröjä, kirjat ovat yhä ojennuksessa, ja monta pikkukorivaunua deeveedeitä on yhä autotallissa odottamassa KodinVaihtoKirppiksellä myyntiä.

Itkettää ja raakasti. Vasta nyt iski Pikkukissan, Lyydian ikävä, kun katsoin Heidin lähettämää katin kuvaa.

Tätä kotia on myllätty monella tavalla. On paikattuja reikiä siellä täällä: kuntokartoitus osoitti talon olevan terve. On jo viety monenlaista tavaraa kokonaan pois, piilotettu autotalliin ja jonkin verran saatu myydyksi.

Kun on näin paljasta, näkee paremmin ne vähät esineet, joita vielä on. Paljo tavara, liian paljo tavara ei sekoita katsetta, mieltä, muistoja. Huomaan että täällä on ollut aivan liikaa kaikkea turhaa, josta täytyy päästä eroon, jonka on löydettävä uusi ja hyvä koti mieluummin kuin jäteasema.

Pahinta on kirjoilla. Niitä on viitisen tuhatta. On omia kirjavinkkarin ja satumumman työssä käyttämiäni kirjoja, on kuolleen miehen harrastus- ja opintokirjoja, on alennusmyynneistä ja divareista kerättyjä kirjoja, lahjoja, kirjailijaystävien nimmarilla varustettuja kirjoja, oman tyttären kirjoittamia dekkareita.

Miten herkullista mainoskieltä olisi käytettävä, että kaikki kirjat löytäisivät hyllytilaa kirjaihmisten kodista. Kirjaihmisten? Kiinnostuneiden ihmisten? Ihmisten! Ottaisiko mikään antikvariaatti tätä kirjakokoelmaa huolekseen?

Pelottava kuva nousee mieleen: pihassa on siirtolava, jonne kannetaan sylikaupalla kirjoja, kirjoja, kirjoja kaiken muun poltettavan kaman joukkoon. Siellä on Bonanza-sohvapöytä 70-luvulta, lasten keinutuoli 40-luvulta, puusohvasänky 80-luvulta, työtuoli, yöpöytiä, saappaita, puukauhoja, muovikippoja, kirjoja, musiikkia, elokuvia, valokuvakansioita, kurssimateriaaleja, ihania kiitoskortteja kouluvierailuilta, muistoja, kirjoja.

Itkettää ja raakasti.

En vääntele käsiäni tuskasta. Kyyneleet vierivät äänettä. Luopumisen suru ei murra minua, se tekee kipeää, mutta kestän sen kuin mies. Elinaikanani olen käynyt rankan luopumisopin. Ei Lyydia ole ensimmäinen kissa, josta olen luopunut, mutta hän on ensimmäinen terve, toiset katit ovat lähteneet jonkin sairauden takia.

Olen PoisMuuttaja.  Toinen jalkani on jo kolmannessatoista kerroksessa Keravalla.

Muutto tuntuu houkuttavalta seikkailulta. Seikkaillessa ei voi kantaa mukanaan turhaa kamaa. Mieleen nousee Kaarlo Sarkian runo Omnia mea mecum porto: Kaiken omasi mukanas kannat,/sieluni, niin kuin Simonides./Kokosit itselles juuri sen verta/kuin sinun mahtui kantamuksees./Keskellä elämän myrskyistä merta/tää joka kerta/tuo ilon murheesees:/kuin runoniekka Simonides/kaiken omasi mukanas kannat.

”Pieni on kaunista” ja

”Vähä riittää” ovat uusia tunnuslauseitani.

Ei minun tarvitse omistaa ja kuljettaa mukanani kaikkia keräämiäni Timo K. Mukan tai Henry Millerin kirjoja, elokuvia, joissa John Malkovich on tähtenä tai Leonard Cohenin ceedeitä.

Juhannusaattona 2018 sataa ja raakasti. Itken ja raakasti. Siististä kodistani puuttuu jotain hyvin rakasta, rakkaampaa kuin olen ymmärtänytkään.

Täällä ei ole pölyä. Pöly puuttuu ja vaaleat lyhyet karvat. Toukokuun neljännen jälkeen ei ole kylppäristä kuulunut kissantassujen terhakkaa hiekan pöllytystä. Ei suloinen, pehmoinen, lipakkakielinen Lyydia ole hipsinyt kyljen päälle yöllä. Ei ole kuulunut rauhoittavaa kehräämistä korvan juuresta. Tiedän että Lyydialla on hyvä koti ja rakastavia ihmisiä silittämässä. Tämä kaipaus mietityttää: onko minussa kirjaihmisyyden lisäksi sittenkin myös kissaihmisyyttä.