Kerran korvalaanen, aina korvalaanen

Matkalla 10.8 JymyJussit – Kossu –Superpesisjatkosarjaotteluun mieleeni nousi yllä oleva otsikko. Se vaati pohtimaan korvalaasuuttani pitemmästi. Vaikka olen asunut Koskenkorvalla yhteensä vain noin 20 vuotta, tulen silti aina olemaan korvalaanen.

Olin kaksi kun minua muutettiin isän ja äidin kanssa Alajärveltä Koskenkorvalle. Vietin pitkiä aikoja muuton jälkeenkin Kurejoella ja joskus Hoiskossakin. Murkkuna olin monet kesät renkinä mummolassa. Murretaitoni on horjuva: Hetjärvellä puhutaan het niin eri tavalla kuin Korvalla, joten kumpikaan murret ei minulla päässyt päällimmäiseksi.

Minun Koskenkorvani on Kyrönjoen viinatehtaan puolella. Sitä rajoittaa myös Santavuori. Ukkonen kiersi usein meidän paikan, mutta kun se nousi päälle, se melskasi joen ja vuoren välissä tuntikausia. Se oli hurjan pelottavaa.

Oppikoulu, Ilmajoen yhteiskoulu, oli tietenkin kunnan keskustassa, kahdeksan kilometrin päässä.. Kuljimme pyörillä sulaan aikaan ja talvella linja-autoilla.

Koskenkorva ei ollut mikä tahansa kylänpahanen, se oli laaja ja voimakas kylä, taajama. Siellä oli viinatehtaan lisäksi muutakin teollisuutta, kauppoja ja siellä asui tarmokkaita ja voimakastahtoisia miehiä. Koska kirkonkylä oli niin kirkonkylää, päättivät korvalaaset, että perustetaan oma kunta, Santavuori. Kirjailija Lauri Pakkala toimi korvalaasten oman äänenkannattajan, Santavuori-lehden päätoimittajana. Runotyttömurkkuna tarjosin runojani Santavuoressa julkaistavaksi, ja ne kelpasivatkin.

Uuden kunnan perustamislähetystö kävi Helsingissä ajamassa Santavuoren kunta-asiaa, mutta esitys ei ottanut tuulta alleen. Sittemmin EPV Tuulivoima on valjastanut Santavuoren tuulet.

Olen Ilmajoen yhteiskoulun kasvatti. Silti olen korvalaanen, en ilmajokelainen. Työskentelin Ilmajoen kunnankirjastossa kahdeksan vuotta ja vaikka asuin pari vuotta Ketolan kaupan takayksiössä, olen korvalaanen.

Pääsin Seinäjoen kirjastoon työhön 1976, jolloin kirjastonhoitajaminäni muuttui seinäjokelaiseksi. Kun löysin missioni, kirjavinkkauksen, kuulin itseni sanovan muualla Suomessa: Meillä Seinäjoella… mutta tämä sanonta on haaltunut. Seinäjoki on käynyt minulle liian komeaksi ja muuttunut niin, ettei se enää tunnu minun eikä meidän Seinäjoelta.

Koskenkorvan koti on onneksi yhä koti, nyt pikkuveljelle 

ja hänen perheelleen, ja sen ansiosta siivu korvalaasuutta pysyy lujana minussa, kiitos Päivi ja Mikko!

Pesäpallo on ainoa harrastamani penkkiurheilulaji. Sitä se on tosi vahvasti, antoisasti ja jännittävästi.

Innostus alkoi veljenpojan, Ollin, pelien seuraamisesta 2008. Kävin katsomassa junioreitten otteluita Kurikkaa, Vimpeliä ja Alajärveä myöten. Vähin pesisnälkä kasvoi, ja KoU:n miesten pelit alkoivat kiinnostaa. Superpesiksen seuraamisesta tuli tärkeä harrastus ja osa kesäelämää.

Miten monta suvi-illansuuta olemme istuneet Anna-Liisan ja Elinan kanssa Sähkökojeareenalla kolmospesän liepeillä: vihaisina, iloisina, ärtyneinä, toiveikkaina, onnellisina myötäelämässä Kossun miesten pelaamista, juoksuja, paloja, koppeja (liian usein pudotettuja), haavoja, haparointeja ja onnistumisia. Meitä ei ole sade pelottanut eikä helle haitannut pahemmin.

Olemme taputtaneet kätemme tunnottomiksi, kiljuneet 
ilosta kunnanrinkiertäjälle, surreet, säälineet, 
nauraneet ja olleet ylpeitä.

Pahimmat haitat ovat synnyttäneet kanssakatsojat: rumat huutelut ovat ärsyttäneet ja ne, jotka ovat paukuttaneet kaameilla flätköttimillä kovaäänistä kannustustaan, niin että on pitänyt korviin tukkia paperinenäliinatolloja tai ottaa kuulokoje pois.A

Jostain syystä en ole koskaan päässyt sisälle JymyJussien pesikseen. Kossun pelatessa Seinäjoella en ole salannut korvalaasuuttani. En silloinkaan, kun tappio on näkynyt tulostaululla.

Nyt JymyJussit – Kossu –peli oli parasta korvalaasta peliä, mitä olen nähnyt kesällä 2018. Syrän syrjällänsä sai seurata alun kankeutta, joka muuttui loistaviksi onnistumisiksi. Niille vastustaja ei mahtanut mitään. Kopit pysyivät tavallista paremmin räpylässä, eikä kolmosen mies lähtenyt hätäisesti liikkeelle jokerien ekasta lyönnistä. Meidän pojilla oli vahvan osaamisen lisäksi onni myötä: takakentältä ja kakkosen kulmilta löytyi mukavia rakoja pallon mennä pitkälle.

Helppo oli sanoa ääneen: Kerran korvalaanen, aina korvalaanen. Kerran kossulaanen, aina kossulaanen.

Sataa ja raakasti – itkettää ja raakasti

Juhannusaattoaamu, 2018. Sataa ja raakasti. Koti on myyntikunnossa ja siisti: ostajia houkuttava stailaus ei ole saanut isoja säröjä, kirjat ovat yhä ojennuksessa, ja monta pikkukorivaunua deeveedeitä on yhä autotallissa odottamassa KodinVaihtoKirppiksellä myyntiä.

Itkettää ja raakasti. Vasta nyt iski Pikkukissan, Lyydian ikävä, kun katsoin Heidin lähettämää katin kuvaa.

Tätä kotia on myllätty monella tavalla. On paikattuja reikiä siellä täällä: kuntokartoitus osoitti talon olevan terve. On jo viety monenlaista tavaraa kokonaan pois, piilotettu autotalliin ja jonkin verran saatu myydyksi.

Kun on näin paljasta, näkee paremmin ne vähät esineet, joita vielä on. Paljo tavara, liian paljo tavara ei sekoita katsetta, mieltä, muistoja. Huomaan että täällä on ollut aivan liikaa kaikkea turhaa, josta täytyy päästä eroon, jonka on löydettävä uusi ja hyvä koti mieluummin kuin jäteasema.

Pahinta on kirjoilla. Niitä on viitisen tuhatta. On omia kirjavinkkarin ja satumumman työssä käyttämiäni kirjoja, on kuolleen miehen harrastus- ja opintokirjoja, on alennusmyynneistä ja divareista kerättyjä kirjoja, lahjoja, kirjailijaystävien nimmarilla varustettuja kirjoja, oman tyttären kirjoittamia dekkareita.

Miten herkullista mainoskieltä olisi käytettävä, että kaikki kirjat löytäisivät hyllytilaa kirjaihmisten kodista. Kirjaihmisten? Kiinnostuneiden ihmisten? Ihmisten! Ottaisiko mikään antikvariaatti tätä kirjakokoelmaa huolekseen?

Pelottava kuva nousee mieleen: pihassa on siirtolava, jonne kannetaan sylikaupalla kirjoja, kirjoja, kirjoja kaiken muun poltettavan kaman joukkoon. Siellä on Bonanza-sohvapöytä 70-luvulta, lasten keinutuoli 40-luvulta, puusohvasänky 80-luvulta, työtuoli, yöpöytiä, saappaita, puukauhoja, muovikippoja, kirjoja, musiikkia, elokuvia, valokuvakansioita, kurssimateriaaleja, ihania kiitoskortteja kouluvierailuilta, muistoja, kirjoja.

Itkettää ja raakasti.

En vääntele käsiäni tuskasta. Kyyneleet vierivät äänettä. Luopumisen suru ei murra minua, se tekee kipeää, mutta kestän sen kuin mies. Elinaikanani olen käynyt rankan luopumisopin. Ei Lyydia ole ensimmäinen kissa, josta olen luopunut, mutta hän on ensimmäinen terve, toiset katit ovat lähteneet jonkin sairauden takia.

Olen PoisMuuttaja.  Toinen jalkani on jo kolmannessatoista kerroksessa Keravalla.

Muutto tuntuu houkuttavalta seikkailulta. Seikkaillessa ei voi kantaa mukanaan turhaa kamaa. Mieleen nousee Kaarlo Sarkian runo Omnia mea mecum porto: Kaiken omasi mukanas kannat,/sieluni, niin kuin Simonides./Kokosit itselles juuri sen verta/kuin sinun mahtui kantamuksees./Keskellä elämän myrskyistä merta/tää joka kerta/tuo ilon murheesees:/kuin runoniekka Simonides/kaiken omasi mukanas kannat.

”Pieni on kaunista” ja

”Vähä riittää” ovat uusia tunnuslauseitani.

Ei minun tarvitse omistaa ja kuljettaa mukanani kaikkia keräämiäni Timo K. Mukan tai Henry Millerin kirjoja, elokuvia, joissa John Malkovich on tähtenä tai Leonard Cohenin ceedeitä.

Juhannusaattona 2018 sataa ja raakasti. Itken ja raakasti. Siististä kodistani puuttuu jotain hyvin rakasta, rakkaampaa kuin olen ymmärtänytkään.

Täällä ei ole pölyä. Pöly puuttuu ja vaaleat lyhyet karvat. Toukokuun neljännen jälkeen ei ole kylppäristä kuulunut kissantassujen terhakkaa hiekan pöllytystä. Ei suloinen, pehmoinen, lipakkakielinen Lyydia ole hipsinyt kyljen päälle yöllä. Ei ole kuulunut rauhoittavaa kehräämistä korvan juuresta. Tiedän että Lyydialla on hyvä koti ja rakastavia ihmisiä silittämässä. Tämä kaipaus mietityttää: onko minussa kirjaihmisyyden lisäksi sittenkin myös kissaihmisyyttä.