Kari Hotakainen - Kirjailijasta ihmiskirjailijaksi

Kari Hotakaisen runokirjoja olin kyllä selaillut, mutta Lastenkirja(1990) kolahti täysillä, tietysti silloiseen lastenkirjastotätiin ja muutoinkin. Lastenkirja on kuin leikkikehä täynnä hyviä tyyppiä: Juntti-Mutteriin, Viluttitanssijaan, Humppa-Veikkoon, Keijo Ilmaseen ja Ritva Kumpuseen saamme tutustua kirjan eka osassa, Tyypit tulevat. Toisesta luemme, mitä sattui ja tapahtui. Kaikkien lasten vanhemmat ovat vanhempia vauvoja -osaston tarina Oltiin vauvoja riemastutti nauramaan ääneen:

”Eräänä päivänä kauan sitten me kaikki oltiin vauvoja, pehmeitä ja hikisiä oltiin, juu. Asuttiin sylissä, sängyssä ja lattioilla. Ja katossa roikkui härveli, jolle hymyiltiin kun Isä sitä heilutti. ..Oli se huisia ja jäykkää aikaa. Ei ollu jalat kunnossa, ei päässy liikkeelle. Piti olla vauva koko ajan.”

Priit Pärn on kuvittanut Lastenkirjan, Ritvan ja Satukirjan.

Ritva (1997) on hyvin syvästi vaikuttava tarinakokoelma, jossa monet Lastenkirjat tyypit ovat kasvaneet leikkikehästä Ritva Kumpusen, jakomäkeläisen talonmies Laitimmaisen vaimon, kertomuksissa. Jo tämä aviopari saa syrämmen syrjälleen: jokaisena hääpäivänä Laitimmainen joikuu vaimolleen rakkaudestaan sanattomasti, koska ”rakkaus on niin iso asia, että jos sen tuosta vaan laskee suustaan, kallio halkeaa ja astiat särkyvät.”

Kaksi tyyppiä tulivat minulle tärkeiksi vinkkarivuosina: Keijo Ilmanen, joka melkein tappoi isänsä munkin takia ja Irja Tsutsunen, joka antoi piirroksellaan vaimonsa kuoleman mykistäneelle Erkille äänen takaisin. – Sinustahan vois tulla isona hiljaisten hoitaja, Erkki sanoo Irjalle. Keijosta ja Irjasta kerroin kymmenissä luokissa kouluvierailuilla. Näiden kahden lisäksi tarinansa saavat monet muut mielenkiintoiset lapset.

Hotakaisen tapa kuvata näitä tyyppejä: heidän ominaisuuksiaan, hassuuttaan, traagisuuttaan, oivalluksiaan, mielikuvitustaan, on verrattoman huvittavaa ja kepeää. Silti kuvauksissa on huumorin keskellä tumma virta, kuten elämässä usein on samanaikaisesti valo ja pimeä, itku ja nauru.

Näytän hyvältä ilman paitaa on 2000 ilmestynyt tarinakokoelma, jossa 17 nuorta kertoo pätkän omasta erittäin erityisestä elämästään.Tarinat ovat lyhyitä, nasevia, hauskoja ja uskomattomia, kekseliäitä. Osan voi sanoa olevan todenmakuinen, suurimman osan ei. Todenmakuisuus yksi yhteen ei mielestäni ole kirjalle välttämätön plussa. Ei ainakaan jollei sitä todellisuutta näytetä jostain uudesta, oudosta tai huvittavasta kulmasta. On elämän tosi ja kirjan tosi. Hotakainen taitaa kuitenkin kirjoittaa humoristisen kirjan toden sisään kiinnostavasti myös elämän totta.

Yläkouluikäiset ovat haastavimpia kuulijoita, joiden edessä kirjavinkkaustilanteessa olen ollut. Siinä ei parane esittää tai teeskennellä mitään, on löydettävä oikeat sanat, joilla kuvata parhaita kirjoja, mitä tietää. Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa on pelastanut lukuisilta katastrofeilta ja saanut teinit kallistamaan korvansa. Parhain voittokokemukseni on Ikaalisista, jossa kasiluokan pomo oli päättänyt, että tuota tätiä ei kuunnella. Mutta Hotakaisen tarina Suomen etä-isistä suovutti tämänkin sakin: ”Mut sitä mä en ymmärrä, miks äijien pitää lähtee niin karseille paikkakunnille. Parkano on pahin. Mä olin siellä eron alkuaikaannkolme kuukautta. Virkeä kesäkunta. Pari kuppilaa, äsmarket, hautaustoimisto ja nuorisotalo. Kuppila piripintaan täynnä aloittelevia etä-isiä…”

- Onko lapsellista aikuisen lukea lastenkirjoja? kysyi eräs tuttu hiljan lukiessaan uudelleen Hotakaisen Lastenkirjaa. Koskaan, ei ikinä, aikuiselle ole pahasta lukea lasten- ja nuortenkirjoja yleensä, eikä etenkään Kari Hotakaisen kirjoittamia. Niissä on oma sanomansa aikuislukijalle.

Keravan kirjastossa torstaina 13.9. on eteiseen ulottuva jono, kun menen sisään 16.55. Kello 18 toimittaja Seppo Puttonen haastattelee kirjailija Kari Hotakaista, jonka ihmiskirja Tuntematon KIMI Räikkönen on hiljan ilmestynyt. – Jonon pää on täällä, saan ohjeistuksen ja siirryn oikealle paikalle. Jonotamme pääsylippuja Pentinkulma-saliin, jonne mahtuu 150 henkeä. Tilaisuus on maksuton, mutta sisälle pääsee vain pääsylipuillla, sillä keravalaiset ovat innokasta yleisöä kirjaston tilaisuuksissa. Tälläkin kertaa sali on täppösen täysi.

Lippuja aletaan jakaa viideltä. Ne saatuamme jonotamme saliin: aika edestä on paikan löydyttävä.

Ajoissa olo ja jonottaminen kannattivat. Näen hyvin sekä Puttosen ilmeet että Hotakaisen vähäilmeisyyden. Yleisö heltiää monesti nauramaan ääneen: haastattelu on kiinnostavaa ja hauskaa kuunneltavaa, jossa huumorin lomassa vilahtelee viisaita ajatuksia.

Kari Hotakainen on kirjoittanut runokirjoja, lastenkirjoja, nuortenkirjoja, fiktiota aikuisille ja nyt kirjan formulakuskista! Hotakainen ja Räikkönen! Kirjailija ja formulakuski!

Hotakaista alkoi kiinnostaa kirjoittaa alasta, josta ei tiedä yhtään mitään. Tavatessaan Kimin ensi kerran hän oli sanonut, että ei ymmärrä mitään Kimin alasta. – En mäkään sun, oli Kimi vastannut. – Joten yhteisymmärryksessä lähdettiin liikkeelle, kertoo Hotakainen.

Ja ny meen petiin lukemaan Tuntematonta KIMI Räikköstä.

                                              

             

KeMuksi kasvamisesta - Koti löytää PoisMuuttajan

Radan varressa sen pitää olla!

Ohitettuani Tampereen, Hämeenlinnan, Riihimäen ja Järvenpään pysähdyin Keravalle. Tiihosen Vuokko, Iso-Koiviston Antti ja vähin Pitkäsen Tiinakin herättelivät ja pohjustivat Kerava-uteliaisuutta.

Keravalla on komea plussakasa: upea kirjasto, vireä ja monipuolinen kulttuurikeskus (Kari Hotakainen on siellä tällä viikolla, torstaina 13.9.), Taide- ja museokeskus Sinkka, Kerava opisto, jossa voin opiskella italiaa ja kirjoittamista, rempattu uimahalli avantoineen avataan joulukuussa, 11 kilometrin päässä on Kuusijärven lähes koko päivän löylyisä avantosauna, tiiviissä ja silti vihreässä keskustassa asuvana en tarvitse autoa: junalla pääsen Helsinkiin ja lentokentälle 20 minuutissa, junalla pääsen myös käymään (Tikkurilassa vaihtaen) Etelä-Pohjanmaalla.

Myös Mikko Rimmisen hulvattoman hauskan Nenäpäivän lukeminen houkutti tutustumaan Keravaan. Tapani Baggen muutamat kirjat tapahtuvat myös Keravalla, etenkin Korhonen ja kadonnut faija, jonka antama kuva Keskikadun karmeanharmaista 15-kerroksista tornitaloista ei yhtään saanut epäröimään muuttoa yhteen niistä.

Ensin etsin omistuskaksiota. Mutta onko pakko omistaa seinät, katot, lattiat, joiden sisälle kodin pehmustaa. Eikö ikäihmisen ole kevyempi olla, kun ei tarvitse huolehtia omasta asunnosta!

Kun muistin PoisMuuttajan tunnuslauseet: Pieni on kaunista ja Vähä riittää, aloin hakea kaksiota Vuokraturvan tarjonnasta. Keskikatu kuuden 13. kerros säväytti. Kaksio oli valoisa, tilava, houkuttava. Asunnossa oli jo ollut näyttö, joten äkkiä pikahakemus selityksineen, vaadittuine asiakirjoineen; apua, ehdinkö, voisiko tämä olla onnistua!

Olen nyt nukkunut 13. kerroksessa 13 yötä, enkä ole hetkeäkään epäillyt, etteikö tämä olisi kotini.

”Ehkä uusi koti löytää sinut”, lohdutti Rea Tiirola-Tyni joulun alla 2016, kun vaihdoimme kuulumisia, ja murehdin, mistä koskaan löytäisin uuden kodin. Rea on nyt Taivaan Kodissa. Minut löysi tämä 13. kerroksen kaksio, ja minusta tuli KeMu.

”.

Meluherkkä entinen minä nauttii lentokoneitten yli- ja vierilennoista. Myös junien jyskytyksen voin kuulla. Liike ja matka merkitsevät aina enemmän kuin päämäärä. Kun suljen ikkunat, on ihan hiljaista. Olen kotona.

Makkarin ikkunasta voin seurata auringon laskua, keittiöstä näen auringon nousun. Yöllä kaupungin valokajo pehmentää pimeän.

Olen kotona. Olen KeMu, ja minut täyttää riemukas vapauden tunne: luvassa on uusia kokemuksia ja seikkailuja.

PoisMuuttaja 2

Kun talossa on kelpoa tavaraa ja tili miinuksella, tulee tietenkin mieleen yrittää kaupata kamaa eteenpäin. Tuntuisi hyvältä saada tilit tasan ja lähteä velattomana eteenpäin.

Keväällä myin Tori.fi:ssä tusinan Aalto-vaaseja, alle torihinnan, kaksi värisokeuttani, muut ehkä laiskuuttani. En jaksanut vinkua tarjottua enempää. Mutta pääsin eroon maljakoista, joilla ei ollut minulle mitään merkitystä, mutta varmaan saivat hyvän ja arvostavan kodin. Tämä myyntityö ei kuitenkaan tuntunut omalta hommalta.

Ilokseni ja helpotuksekseni löysin mainion agentin, joka otti kuvat, mietti tekstit asiatietojen pohjalta ja hoiti kontaktit asiakkaiden kanssa. Kun kauppa oli kypsä, hän ilmoitti minulle noutajan ja noutoajan ja sovitun summan. Olin kiitollisuudesta mykkä, kun vieras tyyppi

soitti ovikelloa, sanoi yhden sanan: Laturi, ojensi kaksikymppisen, minä laturin – ja jälleen olin päässyt eroon yhdestä esineestä, jonka tarkoitusta en tiennyt. Lotta Saunamäki oli erinomainen nettiagentti, kiitos!

Puukkokauppiaana

Kauppasin myös puukkoja, toista sataa. Puukkojenostajat ja –keräilijät ovat eri maata. Puukkotyypit haluavat monta teräasetta ja halvalla. Muutama ostaja istui useamman tovin keittiön pöydän ääressä, hiveli teriä, kädensijoja ja tutkaili tuppeja. Joku toimitti ääneen ajatuksiaan. Sitten hän teki tarjouksen. Pakko oli myöntyä tarjottuun summaan, vaikka syrämmestä otti. Enhän minä niillä mitään tee, ja näytti siltä, että keräilijälle ne todella olivat tärkeitä; jotain puukot tuppeineen ja terineen heille kertoivat.

Eri asia olivat sitten jobbarit, jälleenmyyjät. Kummallisesti myyjänä huomasi eron keräilijän ja jobbarin välillä. Asiantuntemus voi olla sama, intohimoa löytyy ehkä molemmilta, mutta motiivit ovat erilaiset. Harrastaja ottaa yhden puukon kerralla käteensä, tutkailee sitä, kokeilee, sivelee ja hivelee. Jälleenmyyjä silmittelee mielessään tuleva myyntivoitto, kauhaisee kerralla useamman tupen kouraansa ja tekee tarjouksen. Oma mokani, jos otan kopin, pidän sen, enkä ”anna puota”.

 Kirjainmyyjänä

Miten saan kirjat myydyksi? Vuokko Tiihosen antamalla kaavalla laskettuna niitä oli noin 4900.  Miten kirjat löytävät uuden, hyvän kodin?  

Siltalan Helena tuli mukaan kokeiluprojektiin: teimme kuvataidekirjoista listan, jota lähetin useampaan antikvariaattiin, mutta. Mutta kirjat olivat liian tuttuja ja tavanomaisia, kaikilla taiteen harrastajilla on jo nämä kirjat, kuului vastaus.

Kulttuurikodin kirjakirppis! Uskaltaisinko? Kehtaisinko? Miten kauhealta tuntuisi päästää vieraita ihmisiä omaan kotiin! Toisiko kirjakirppisilmoitus kirjan ystäviä Timsantuuseen. Kolme euroa kirja, kaksi deeveedee ja ceedeen saa yhdellä eurolla. Lisäksi kaupan oli kymmeniä hopearistejä ja –krusifikseja ynnä jotain muuta pientä tavaraa.

Onneksi muutama ystävä tarjoutui vapaaehtoisesti tulemaan avuksi kirpparimyyntiin. En olisi yksin selviytynyt. Onneksi molempina kirpparipyhinä toinen tyttäristäni oli tukena. Kiitos Mari ja Veera. Kiitos Jaanat, Hannele, Sini ja Hanna ystävyydestä ja avunannosta kiperinä kirjakauppiashetkinä.

Suurin ja raskain työ oli poimia 4900 kirjan joukosta omat tärkeät, vielä lukemista odottavat, vielä toista lukemista ja pohtimista kaipaavat ja vielä koko ajan minulle merkitykselliset ja rakkaat kirjat.  Ahnaasti täytin pahvilaatikoita: nää on mun, mä lujen nää joskus, näistä en luovu.

Vahtasin laatikkopinoa, omille kirjoilleni varattua hyllyä, pidin itseäni suhteettomana ja päädyin siihen, että avaan laatikot ja vähennän ainakin puolet. Otan mukaan vain kategorian Näistä en luovu –kirjat, niitä ei sentään satoja ole, ainakaan kovin montaa.

Kirjojen katselijoissa ja ostajissa oli monenlaisia ihmisiä. Joku katseli tarkkaan, etsi oman alansa teoksia, iloitsi kun löysi jonkin loppuunmyydyn aarteen, toinen otti kirjan, plarasi ja palautti hyllyyn, kolmas kahmi kymmeniä kirjoja kasoihinsa ja kysyi ”alennusta”. Alennusta kolmen euron kirppishinnasta! Yhden ihanan ostajan muistan kiitollisena loppuelämäni: Kiitos että olit säilyttänyt minulle Ahon Rautatien.

Kirjoja jäi vielä nelisen tuhatta. Olin soittanut muuttopäätöksen tehtyäni Vantaan Antikvariaattiin, joka uhkarohkeasti lähti hakemaan kirjoja Seinäjoelta asti. Oli ilo tavata kaksi kirjalle vihkiytynyttä, kirjallisuutta oikeasti rakastavaa kirjaihmistä, kiitos Mari ja Mikko Vartiainen. Kaikki kirjat, kirjaston poistokirjoja lukuun ottamatta, lähtivät Vantaalle. Myyntiin kelpasi murto-osa: omistuskirjoitukset, exlibrikset, huomautukset sivujen reunoilla eivät haitanneet, mutta kirjojen muovitus on pahasta. Vaikka kirjastonhoitajana en itse omia kirjojani koskaan muovittanut, saattoivat muut perheenjäsenet sen tehdä kuvitellessaan näin pidentävänsä kirjan ikää.

Vantaalle kirjat lähtivät perjantaina. Omat kirjani matkasivat muuttoautossa maanantaina Keravalle.

Kun olen purkanut kirjalaatikot 13. kerroksessa, kirjoitan teille Näistä en luovu –kirjoistani.