torstai 29. marraskuuta 2018

Kolme keravalaista kuukautta

   
Kolme kuukautta on uudessa kotikaupungissa kulunut uskomattoman nopeasti. 

Keravalla risteilee runsaasti pyöräily- ja kävelyteitä, puistomaisia polkuja ja houkuttavia juntuja.
Keskustasta etääntyessä olen onnistunut eksymään monta kertaa, kiireettömästi. Mukana olevia karttaa ja suurennuslasia en ole monesti tarvinnut, sillä täällä puhutaan myös suomea. Enkä mä oo hävenny palijastaa ”tuoreutttani” kysymällä, mihinä mä ny oon, mihinä päin Keskikatu on.
.                           

Keravan pluspisteistä yksi on kadonnut: uimahallin remontti valmistunee vasta  vuoden kuluttua, vaikka sen piti kesäisen tiedon mukaan olla nyt joulun alla valmis.

Keravan elokuvatarjonta on tuonut kaksi plussaa miinuksen tilalle! Keravalla ei ole  elokuvateatteria. Kaupunki muistuttaa tässä Seinäjokea: jos ei ole vuorta eikä järveä, ne tehdään.
Jos ei ole elokuvateatteria, niin järjestetään sellainen. Keravalla jopa kaksi.
Onnnistuin viikon sisällä näkemään viisi elokuvaa, joista jokainen oli kiinnostava lajissaan ja
katsomisen arvoinen.
Kuvahaun tulos haulle fantastinen nainen

Keravan kaupunginkirjasto on kuulu monipuolisesta kulttuuritarjonnastaan. 120 tuolin Pentinkulma-sali muuttuu leffateatteriksi (valitettavasti tasalattiaiseksi) kerran kuussa tiistai-iltaisin KIRJASTOKINON esittäessä maksutta laatuelokuvaa. Olin katsomassa upeaa chileläistä, Oscar-palkittua Fantastista naista, jonka on ohjannut Sebastian Lelio. Fantastinen nainen on hyvin kaunis realistisuudessaankin ja myös tunteisiin vaikuttava. ****  


Aiheeseen liittyvä kuva




Leffalauauantaina kerran kuussa kirjastossa on katsottavissa pari elokuvaa, ja ennen elokuvia on katsojille kahvia, keksejä ja hedelmiä tarjolla. Ja kaikki on ilmaista. Suomen hauskin mies on Heikki Kujanpään 2017 ohjaama traaginen ja humoristinen elokuva punavankien leirin tapahtumista.   Se perustuu tositapahtumiin, toki fiktion vapain keinoin toteutettuna. Leirillä on joukko työväenteatterin näyttelijöitä, jotka ryhtyvät yhdessä tekemään teatteria. Pääosan esittäjä, Martti Suosalo, vastaa leirin johtajan haasteeseen ja saa mukaansa koko teatteriseurueen. Martti Suosalon taituruutta sanani eivät riitä kuvaamaan. Elokuva on kamala ja upea: se kuvakulmat vaihtuvat yllättävän nopeasti kurjuudesta huvittavuuteen, ja ääneen nauramisen lomassa oli Serla-liinalla käyttöä. Elokuvan jälkeen ohjaaja Heikki Kujanpää kertoi elokuvan valmistamisesta.*****

Keuda Cinema
Storyhill (Storyhill.fi) on Kai Itämäen perustama yhdistys, joka on yhteistyössä Keuda-talon kanssa järjestänyt vuoden verran leffa-viikkoja Kerava-salissa, jossa on lainassa oikea elokuvaprojektori. Viikon aikana on mahdollisuus nähdä 5-7 elokuvaa. Esitykset ovat maksullisia.
Aivan uusi kokemus oli Leffa ja viini –näytös, jolloin katsojat voivat ostaa poppareiden lisäksi mukaan viinipullon. Kerava-sali on laskeutuva auditorio, jossa edessä olevan istuimen selkänojasta voi nostaa eteensä kirjoitus- tai viinilasitason. 

Leffa ja viini –kokemukseni elokuvana oli Bryan Singerin ohjaama The Bohemian Rhapsody, joka 
on yli parituntinen, vaikuttava Freddie Mercuryn elämäkerta. Rockyhtye Queen eikä sen tuotanto ollut minulle erityisen tuttua, joten elokuva oli mielenkiintoinen elämys. Vain pari kappaletta tunnistin entuudestaan. Rami Malek vaikutti istuvan erinomaisesti Freddieksi – ainakin asiaan perehtymättömän mielestä. **** 

Kuvahaun tulos haulle Olavi Virta poster



Timo Koivusalon tuotantoa on ristiriitaisen vastaanoton saanut Olavi Virta, jonka katsoin pitkästymättä ja nauttien tuttujen laulujen nostalgisista tunnelmista. Olavi Virtana on söpö Lauri Tilkanen. Laulajanääni on kuitenkin aitoa Olavi Virtaa. Hurja ja monipolvinen on Olavi Virran elämä                                                      ollut, ja raskailta vaikuttavat laulujen                                                      lunnaat paitsi taiteilijalle myös hänen                                                      perheelleen. ***



Oma maa oli viimeisin näkemästäni viidestä elokuvasta. Se on Markku Pölösen ohjaama lähihistorian kuvaus, jossa upeat Oona Airola ja Konsta Laakso esittävät rakastuvaa ja rakastavaa paria. Heidän liittoaan eivät Oonan näyttelemän Malmbergin Annin vanhemmat hyväksy. Nuoret muuttavat sankkaan korpeen ja aloittavat siellä kylmän tilan raivaamisen kotitilaksi. Elokuvassa Suomi on kaunis metsineen ja järvineen, mutta helppoa ja leveää leipää se ei lapsilleen tarjoa.
Nuoret kuitenkin uskovat vaikeuksienkin jälkeen tulevaan niin kuin sotien jälkeen ihmisten oli uskominen, kaikesta huolimatta. ***

Kuvahaun tulos haulle oma maa poster

Vaikka olin lukenut monen näkemäni elokuvan negatiivisen kritiikin, päätin unohtaa ne ja katsoa leffat avoimella mielellä ja omin silmin. Päätös kannatti. Eivät nämä kehnoja olleet, mutta vain Suomen hauskimman miehen ja Fantastisen naisen haluan nähdä uudelleen.


sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Onko pakko!


Innostuin taannoin Anneli Kannon blogitekstistä Hylsy niin kovasti, että jaoin sen ja komentoin: ”Tämä oli pakko jakaa.” Oli vai? Kuka muka pakotti? Minä itte. Jakamisen pakon olisin voinut ilmaista toisin: teki mieli jakaa, halusin jakaa, toivoin että moni muukin lukisi sen.

Tämä on esimerkki sisäpakosta. Se on myönteinen tunne. Ulkopakko on ikävä.

Pakon synonyymejä ovat Suomen kielen perussanakirjan mukaan ehdoton velvoitus, vaatimus ja välttämättömyys.

Pakkopullakoulu alkoi jo ihan pienestä. Paitsi että pullaa ei ollut usein, pakkoja sitäkin enemmän: pakkopuuroa aamulla, pakko panna kumpparit sateella, pakko käydä koulua, pakko ammatti opiskella, pakko käydä töissä ja maksaa veroja, pakko eläkettä hakea. Mainittujen lisäksi on ollut kymmeniä muita ehdottomia velvoituksia eli ulkopakkoja - tai tulee mustilainen ja vie tai poliisi ja tuo sakot.

Pakkovaatimuksia on toinen ryväs. Pahin ja katkerin on ollut pakko olla kiltti, käyttäytyä kiltisti, sievästi, siveästi ja soveliaasti, ja vielä peittää se, että tekee tuota vastahakoisesti. Eikä kiltteyden vaatimuksesta ikäkään pelasta. Moni suostui muinoin kiltiksi fyysisen rangaistuksen pelosta. Nythän ei saa antaa edes luunappia, saati pöllyttää tukkaa tai piestä vyön solkipäällä uhmakasta ihmislasta tottelevaiseksi.

Sitten ne välttämättömyyden pakot: pakko saada uudet farkut, kun kaikilla muillakin on.  Pakko lukea Kari Hotakaisen Tuntematon KIMI Räikkönen, kun jokainen on sen lukenut ja keskustelee siitä. Pakko kattoa uutiset, että tietää, miten vihreillä nyt menee, koska kaikki ottavat kantaa tuleviin vaaleihin. Pakko olla facebookissa, instassa, kymmenissä keskusteluryhmissä, jotta pysyn ajan tasalla. Pakko pysyä ajan tasalla, ettei putoa kärryiltä ja jää yksin pimeään.

Onko pakko? Kuka pakottaa? Jos kaksi ensimmäistä pakkoryhmää ovat ulkopakkoja, suostumista oman tahdon rajoittamiseen ulkoapäin, toisten vaatimuksesta, ovat viimeiset pakot enemmän sisäpakkoja. Ai, miten niin? Kärryiltä putoamisen ja yksin jäämisen pelosta tietenkin. Kuka haluaa ja uskaltaa jäädä lotvimaan yksin toisten kaahatessa tiedostavilla ja ajantasaisilla kärryillä tiehensä?

Nyt mun on pakko julkaista tämä mun blogissa. Ai, onko ihan pakko? On. tämän viimeisen kysymyksen takia:
onko pakko aina lisätä blogiin kuvia?
Ei ole.
Pakko ei oo ku kuolla.