Jukka-Pekka Palviaisen Ääniä
käytävässä –romaanin (Karisto, 2018) kansi on tylsänpuoleinen, eikä ensin oikein
houkuttanut tarttumaan kirjaan. Tartuin kumminkin ja innostuin. Kansi kuvaa
loistavasti päähenkilöä ja hänen elämäänsä. Paulilla on luottamustehtävä ja sen
myötä antoisa harrastus.
Mies kantaa huolta myös
Birgitistä, sairaalloisesta äidistään ja tämän iäkkäästä poikaystävästäkin.
Pauli ottaa vakavasti
luottamustehtävänsä taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana. Hän laitattaa
valvontakameroita ympäriinsä. Niitten avulla hän voi tarkkailla ja valvoa, että
talossa käyttäydytään kunnolla ja kunniallisesti. Kun hän huomaa
valvontakamerasta jotain poikkeuksellista, esimerkiksi omituisen naapuriperheen
ovella, hän sinkoaa paikalle palauttamaan kuria ja järjestystä. Hän ulottaa
tehtävänsä pyyteettömästi aulatiloissa, portaikoissa ja kadulla syntyvien kiistojen
ja tappeluiden selvittämiseen.
Työtöntä filosofian
lisensiaattia piinaa TE-toimisto ja sen kurssikirjeissään ehdottamat
erikoislaatuiset koulutukset. Työttömyys aiheuttaa ikäviä velvollisuuksia,
kuten työvoimaviranomaisten koulutuksiin osallistumista. Ei niiden ansiosta
filosofian lisensiaatille työtä löydy, mutta päiväraha edellyttää
osallistumista.
Paul kirjoittaa blogia: ”Rakkaat lukijani! Kirjoitan tätä kolumnia
koulun käytävässä, koska en pystynyt olemaan hiljaa työvoimaviranomaisten
järjestämällä joogakurssilla. Tämä on minulle uusi tilanne, koska olen tottunut
noudattamaan sääntöjä. Mutta kun aikuista ihmistä opetetaan aamupäivän ajan
syömään vihanneksia ja nukkumaan ja liikkumaan tarpeeksi, alkaa mennä hermo.
En enää vastusta näitä kursseja sinänsä, vaan niiden
sisältöä. Ensimmäinen kurssipäivä sentään käsitteli työttömyyttä, mutta nyt
minulle tuputetaan samoja asioita kuin on tuputettu koko peruskoulun ajan.
Pelkään että seuraavalla kerralla meillä on laulua, leikkiä ja jouluaskartelua.
Minulla on kyllä aikaa istua täällä. Minulla ei ole edes lemmikkieläintä
riesanani. En vain siedä sitä, että minua aliarvioidaan.”
Jukka-Pekka Palviainen
kirjoittaa nokkelasti, irvaillen ja ironian lasien läpi, mutta samalla tyynesti
ja rehellisesti totuutta kaihtamatta, niin kuin asiat ja tunteet ovat, hyviä
tai huonoja.
”Birgit nojaa tiskipöytään. Hän tuntee tunteita. Osa
niistä on fyysisiä, osa psyykkisiä. Hän pystyy erittelemään niistä jokaisen.
Kipuja enemmän hän suree sitä, että kohta niitä ei ole. Eikä ole mitään
muutakaan. Ihmiset unohtavat hänet nopeasti. Ainoa, joka hänestä välittää,
kuolee myös.”
Sataankahdeksaankymmeneenkahteen
sivuun mahtuu paljon ajatuksia herättävää asiaa, tapahtumia, kohtauksia
erilaisten ihmisten välillä, ikävien lisäksi myös suvaitsevuutta ja jopa ystävystymistä.
Paulin elämä korkeassa kerrostalossa saa uutta virtaa, kun alakertaan muuttaa
uusi asukas, persoonallinen monialaterapeutti.
Ihailen Jukka-Pekka
Palviaisen säästeliästä mutta ilmaisuvoimallista sanojen käyttöä ja tekstin
ytimekkyyttä: tyypille ei tarvitse ehdottaa tiivistämistä.
