Paula Havasteen Pronssitähti (Gummerus, 2018) lähti mukaani kirjaston tyrkkyhyllystä, ja niin alkoi matkani Neuvosto-Eestiin Saarenmaalle.
Vilja ja Villem Talvik elävät Orissaaren regiimissä. Molemmat tekevät raskasta työtä kalasovhoosissa. Vilja särkevin sydämin sitoo poikansa Meeliksen kiinni pöydänjalkaan lähtiessään perkaamaan kaloja. Hän on lujilla myös nuorena miniänä: Villemin äiti on ankara ja vaativa. Talvikeilla on pieni maapala ja muutama kotieläin, jotka ovat Viljan vastuulla.
Villem voittaa runollaan pronssitähden, ja hänet kutsutaan Tallinnaan hakemaan kunniakirjaa. Vilja antaa miehelle tehtäväksi hankkia uusi porsas, oikeaa jooksiirirotua. Viaton maalaisnuorukainen ei pärjää pääkaupungin muka-leikkisille tovereille, ja kulttuurimatka muuttuu ryyppyreissuksi. Viljan Anna-täti, kulttuurikeskuksen tiukka emännöitsijä, kuitenkin tasoittaa tilannetta.
Pronssitähti nappasi heti mukaansa, enkä voinut kirjaa käsistäni laskea ennen kuin kunniarunoilija on selvinnyt kunnialla ja ehjänä pääkaupungista kotiin, tuliaisina karjuporsas. Silloin oli jo myöhä. Viljan ja Villemin tarina vetosi niin, että oli pakko varata kaikki sarjan teokset.
Vierashuoneet (Gummerus, 2019) kuvaa miten, Anna-täti järjestää Talvikeille parempaa elämää. Hän tuntee Tallinnan Kulttuurikeskuksen tärkeät toverit kulttuuripääsihteeriä myöten. Anna-tädin suhteilla asiat hoituvat, vierashuoneet valmistuvat, tosin rakennusprikaatin kovistelun jälkeen ja majatalotoiminta pääsee alkuun.
Villemin runoilijan tehtävä on kirjoittaa, annettujen ohjeiden mukaan, ja Vilja emännöi majataloa. Molemmat vapautetaan kalasovhoosin työvelvoitteesta.
On jännittävää kun ei tiedä millaisia taiteilijoita kulttuurikeskus Tallinnasta lähettää. Lujan takaa Vilja kerää ruoka-ainekset ja tekee pitkää päivää tarjotakseen hyvän ylöspidon vieraille. Hän on urhea nainen, eikä huuda mielensä kapinaa julki.
Morsiusmaljassa (Gummerus, 2020) majataloa suurennetaan: lisää huoneita tehdään väentupaa, talliin ja sikolättiinkin. Anna-täti tuo nuoren, pahasti traumatisoituneen Aiven Talvikien majataloon. Raskaana oleva Aive auttaa Viljaa kaikissa askareissa, Vilja synnyttää toisen lapsen lähes samaan aikaan Aiven kanssa. Naiset selviävät yhdessä majatalon töistä, vauvojen hoidosta ja muusta eteen tulevasta. Vähitellen Aive alkaa avautua ja luottaa, siinä Viljan viisaalla myötäleämisellä on osansa.
Kesän alussa suuri filmiporukka tulee vieraaksi, ja se tuo paljon työn lomaan vaihtelua ja säpinää.
Saarelaislaulu (Gummerus, 2021) sarjan neljäs osa ulottuu vuoteen 1967. 
Nyt ollaan vuoroin Viljan matkassa Tallinnassa ja vuoroin Merle Talvikin ja Aiven pojan Vilmarin mukana pioneerileirillä Suomessa, Hanasaaressa.
Merle on aktiivinen Komsomol-nuori, Vilmar haluaa muusikoksi, kitaristiksi. Merle ottaaa asiat niin kuin ne ovat, Vilmar ihmettelee.
Vilja ja Anna-täti yrittävät hoitaa Anna-tädin asiaa kulttuuripääsihteerin kanssa, mutta tämä toveri ei vanhaa tätiä kunnioita. Nyt Vilja huomaa, että hän on kerännyt itseensä sitä topakkuutta ja vahvuutta, jota hän aikoinaan Anna-tädissä ihaili.
Nämä neljä kirjaa kuvaa aikaa vuodesta 1949 vuoteen 1967. Vilja toteaa yhtenään, miten melkein mikään itsenäinen ajattelu ei ole sopivaa. Ei saa arvostella. Pitää olla hiljaa. Ei voi valittaa. On alistuttava. Hän laulaa mielessään omia kauniita saarelaislauluja, ja katsoo pelokkaana ympärilleen, ettei vain kukaan toveri näe ja kantele: Siperian liput ovat halpahintaisia.Ero Viron ja Suomen välillä on suuri, yhteiskunnallisesti ja ulkoisesti. Kuitenkin ihmiset ovat samalla tavalla monenlaisia molemmissa maissa. On ilkeitä ja ahneita ihmisiä, auttavia ja hyviä tovereita.
