Go Runo Go 2

Eino Leinon, runon ja suven päivänä lompsottelen hitaasti Humalistonkatua toria kohti. Jossain siellä on Turun kuulu kirjasto, torin ja joen välissä.

Vaan ei tule tori eteen tai se kuoppa, jonka paikalla tori on ollut. Olenko eksynyt? Turussa?

Käännyn vasemmalle ja vielä vasemmalle, enkä kysy, en kyllä kysy.

Löydän Wiklundin kulmalle, mutta en näe mitään kirjastomaista rakennusta. Hyökkään siistin herrasmiehen kimppuun, ja kirjaston sijainti selviää.

Kirjastossa saan käsivarresta pitäen –opastuksen Kirjastopihalle, jossa Turun Go Runo Go –tapahtumaa vietetään Markku Innon kunniaksi. Go Runo Go on Markun säe.

Kirjastopiha on yllättävän iso, puun juurella on kookas myyntipöytä, jossa on myytävänä  laaja valikoima runokirjoja. Aurinko paahtaa kuumasti, pihan keskellä lehmä seisoo  tyynenä. 

Runon iltapäivässä esiintyy iso katras jo tunnettuja kirjarunoilijoita ja lavarunoilijoita, taannoinen Poetry Slamin Suomen mestari Juho Kuusi sekä nyt titteliä kantava Nihkee akka. Heidän lisäkseen Reetta Niemelä, JK Ihalainen, Santtu Puukka, Nelli Ruotsalainen, Rosanna Fellman, Bonanza Trio feat, SITOI ja Susinukke Kosola. Näiden lyyrikoiden lisäksi lava on vapaa ja mic open kaikille halukkaille.

Kansalaisfoorumi järjesti keväällä lavarunoustyöpajan, jossa runoilija Harri Hertell opasti meitä lavarunouteen kirjoittajina ja esittäjinä valaisevasti, lempeästi ja kannustavasti.

Ennen Turkuun lähtöä kävin karun taistelun mielessäni: mennä vai jäädä kotiin. Lähteminen voitti. Nyt olen täällä enkä vielä kadu.

Pihan laidalla on kahvila. Mahan kroonisesta jännityskipristyksestä ja kurkun pään jännityskuristuksesta piittaamatta ostan kahvia. Olo on kovin kohkeinen: suu on kuiva, ajatus harhailee ja palaa aina omanapaiseen jännittämiseen. Kadunkohan katkerasti myöhemmin?

Tunnelma harmailla lankkupenkeillä istuvien kuulijoiden, lupsakan juontajan ja rentojen esiintyjien keskellä on kotoisan leppoisa. Me olemme runon ystäviä.

En muista tarkasti esiintyjäjärjestystä, mutta erilaisia runoja kuunnellen kuluu tunti ja kolme varttia liian nopeasti. Nyt lava on oupenmikkiläisten. Ilmoittauduin reippaasti heti tilaisuuden alussa ja olen ensimmäisenä vuorossa.

Nousen matalalle lavalle, pystyn hengittämään, pysyn pystyssä, kädet vain vapisevat.

Otan mikin vasempaan käteen, vien ihan suun eteen ja kysyn, onko tää hyvä. Juontaja nyökkää, mutta mikki ei toistakaan ääntäni. Miksi? Tarkoittaako se; anna olla, lähde pois. Tulet vielä katumaan. Minulle tuodaan toinen mikki. Aloitan.

Oikeassa kädessä olevat runot tärisevät hiukan. Mutta runo kulkee. Kuulijat naurahtavat. Hyvä merkki. Runon loputtua taputetaan. Toinen runo on lyhempi ja rohkeampi. Taas aplodeja.

Kolmas runo, Vilja-Tuulian enot, aiheuttaa useamman pyrskähdyksen. Neljäskin sujahtaa ja sitten on viimeisen aika.

Et tule!/ Älä sitten tule!/ Menköön takkisi vetoketju juopontuuriin./ Pudotkoon autosi pakoputki jokeen./ Vieköön tuuli lippalakkisi./ Tulkoon rakko kantapäähäsi, manaan armastetulle, joka ei tule nyt, ei joskus. Yleisö nauraa ihanasti Tulisit nyt –runolle.

Kiitän ja poistun. Ja palaan takaisin kysymään:

Arvaatteko, monesko kerta tämä oli?

Ensimmäinen, kuuluu oitis.

Ymmärrän heti, mistä oikea vastaus juonsi: minähän tarkistin alussa, miten mikkiä on pidettävä.                         

Uskalsin! Mikä kepeys! Mikä olo onnellinen! Rohkenin lukea omia runoja! Ja edes lopuksi huomasin jopa kiittää.

Ei tarvitse katua, mitäs läksit!

Rohkaistuin myös kertomaan Susinukke Kosolalle (kuvassa vasemmalla, oikealla tuntematon runon ystävä) Kallioniemen Tuulan ihailijaterveiset.

Esiintymisen jälkeinen euforia kierittää jotain kosteaa silmäkulmiin. Miten muutaman oman runon esittäminen voi olla näin rankkaa? Toisten runoja olen tulkinnut kymmeniä vuosia, ja se on sata kertaa helpompaa. Omia lukiessa paljastaa itsensä kaksin verroin.

Turkulaisille ronskiakin huumoria heittävä Nihkee Akka, maagisesti tekstejään esittävä Susinukke Kosola ja Markku Innon runoja tulkitseva J.K.Ihalainen  jäivät vahvimmin ekakertalaisen tärisevään mieleen.

Go Runo Go! Kalenterissa on jo nyt merkintä to 12.9. Iso Omena!

Eino Leinon, runon ja suven päivä Turun Kirjastopihassa 2019: 1. osa

Tuonne! ajattelin lukiessani Turussa pidettävästä Go Runo Go –tilaisuudesta, joka järjestetään Eino Leinon, runon ja suven päivänä runoilija Markku Innon muistoksi. Siellä  on tunnettuja esiintyjiä ja lisäksi vapaa lava ja mikrofoni kutsumassa OPEN MICiin.

Toinen runokokoelmani, Hitaasti huomiseen, tuli painosta toukokuun lopussa Kari Vaijärven Culturan kustantamana. Se tarvitsee huomiota. Olen huono markkinoimaan itseäni ja omia tekstejäni. Ei minusta ole kiertämään ovelta ovelle: Hyvää päivää, kaunis rouva, miten on päivä sujunut? Tässä on loistava mahdollisuus hankkia kodin kirjahyllyyn Kalenterin, Katekismuksen ja Kansa taisteli –kirjojen rinnalle kaunis, herkkä, koskettava, monenlaisia tunteita kuvaava ja antoisan lukuelämyksen synnyttävä runokirja. Eikä maksa paljon. Jos kukkarossa on vain kortti, voin antaa tästä maksulapun…

Jos en pysty mainostamaan ja myymään kirjaani, kenen se pitää tehdä.

Jos en pysty seisomaan tanakasti runojeni takana, kuka seisoo.

Open Micissä esiintymistä parempaa tapaa runoilevan minän julkiseksi tekemisessä tuskin on. Liput liehuvat, on Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä. Koolla on paljon runoista kiinnostuneita ihmisiä, taitavia ja mainioita esiintyjiä, joita yhdistää sama: suomalaisen runon kunnioittaminen, kirjoittaminen ja jakaminen. Sinä olet yksi heistä. Minä olen yksi meistä! Tässä joukossa seison!

Ostin junaliput jo viikko sitten. Kerroin aikeestani muutamalle ystävälle, Vaidelle ja tyttärilleni. Jaan facessa infoa tilaisuudesta, mutta en julkista osallistumistani, onneksi, sillä pupu kutittaa pöksyjäni.

Herään viideltä. Aamun eka ajatus: ei, en lähde. En lähde tekemään itsestäni naurettavaa typerystä ja paljastamaan hulluuttani. Miksi edes kuvittelin, että voisin mennä runojeni kanssa ihmisten eteen Juho Kuusen, Reetta Niemelän, Rosanna Fellmanin, Nihkeen Akan, Santtu Puukan ja Susinukke Kosolan jälkeen. Ei, koskaan, tähän ei rahkeet riitä.

Mietin kumminkin ehkää. Vaihdan Kirjastontäti-runot Pentinkulman päivät –sarjaan: jospa kirja-aihe ja miehenkipeys vetoaisi yleisöön. Luen runoja ääneen moneen kertaan, yritän värittää niitä, vaikka ässäni taas sähisee ja ärräni pärisee korvissani.

Käyn suihkussa. Syön aamiaiseksi jugurttia, jonka nieleminen tuntuu vaikealta. Kello on seitsemän. Junalle on lähdettävä varttia vaille kahdeksan. Jos siis lähden. Mitkä vaatteet? Kolme ihmistä huomautti taas eilen värikkäästä pukeutumisesta. Jospa tälläydyn mustiin housuihin ja tunikaan ja ravistan vielä tuhkaa päälleni.

 Ei, tästä ei tule mitään. Tämmöistä ramppikuumetta en ole kokenut. Nieleskelen tyhjää. Sydän hakkaa. Meilaan parille ystävälle: Apua, en uskalla. En voi lähteä. Toinen vastaa: Menet! Kadut varmaan, jos et mene. Nyt menet!

Toista pyydän: Ole kiltti, tule tänne äkkiä, älä päästä minua lähtemään. Peittele minut petiin. Ystävä ei vastaa.  Kello käy, ei, kello juoksee. Mitä teen? Apua. Katuisinko lujaa, jos menisin? Katuisinko vielä kovemmin, jos en mee?

Vielä avunhuutoja: entä jos mokaan, pyörryn, kaadun maahan ja alan itkeä. Toinen ystävä vastaa: sitten mokaat. Se on terveellistä ja vahvistaa. Toinen lohduttaa: Kun itket, pökerryt ja kaarut maahan, niin sellaasta eläytymistä ei muut osaa - keksit vaan runohkolles uuren nimen:  Niilo Yli-Mainio, Lankeemus ja ylösnousemus, Maalta olen minä tullut, Matti ja Töppö, Mä oon meiltä ja muut on meidän krannista!

Pakkaan laukkuun vielä vesipullon ja Antti Tuomaisen kirjan Mies joka kuoli. Olen lähtövalmis. Ja Turun tapahtumasta saat lukea myöhemmin.