Ystävän menetys

Tapasin Marja-Leena Tiaisen Kajaanissa Kirjastopäivillä noin vuosisata sitten. Fanitin häntä Tammen Vihreä Varis –sarjassa ilmestyneiden Ville Vatasten takia. Pesäpalloa harrastava Ville oli hiljan muuttanut Itä-Suomeen Nurmoosta. – Miksi Nurmoosta? utelin kirjailijalta. – Nurmon Jymy on niin kiehtova pesisseuran nimi!

Lasten- ja nuortenkirjastonhoitajana luin tietenkin kaikki etunimikaiman kirjat, ja moni niistä kuului kirjavinkkarin kassiklassikoihin. Kireitä siimoja, Antti kuvaa kalastusretkeä Tenolle. Viihdyin kirjan parissa hyvin ja opin paljon. Titin, jalan ja kojamon.

 Monesti palkittu Marja-Leena Tiainen on kirjoittanut kymmeniä lasten, nuorten, nuorten aikuisten ja aikuistenkin kirjoja. Hänen kielensä on elävää, ilmaisuvoimaista suomea, joka taipuu myös tiiviiksi selkokieleksi. Luin selkokielisen Poika joka katosi – kirjan (Avain, 2015) ääneen Niittyvillan koulun yläluokkalaisille, eikä yksikään muu kirja tai tarina saanut melko rauhattomia kavereita kuuntelemaan yhtä keskittyneinä.

Viime vuonna ilmestynyt Sydänystäväni Kirsti (Icasos) kertoo 59-vuotiaasta Sirkasta ja hänensurustaan rakkaan ystävän menehdyttyä kolarissa. Sirkan puoliso Pentti on kova kalamies. Hän on melko hiljainen mies, mutta muuttuu Lapissa aivan toiseksi, kalajuttuja piisaa. Tyttäret Maarit ja Sanna ovat jo omillaan, kuopus Sami on myös räpistelemässä kotipesästä maailmalle. Hän keskeyttää intin ja hakee sivariksi. Samin homous yllättää vanhemmat, mutta isoksi tragediaksi asiaa ei paisuteta. Velvollisuudentuntoinen Sirkka käy lähes päivittäin katsomassa äitiään Annalan palvelutalossa.

Kirsti ja Sirkka ovat reissanneet yhdessä jo 13 maassa. Nyt he miettivät minne matkustaa Sirkan 60-vuotispäivää viettämään. Kirsti ehdottaa Utsjokea,Tenoa.

- Matkoille minä kyllä haluan, mutta että Tenolle…Voi hyvänen aika, Kirsti, oletko sinä tosissasi?

- Ei Sirkasta ole lohensoutajaksi, Pentti virkkoi. – Sinusta vielä vähemmän.

Kirsti kiittää Penttiä kannustuksesta, mutta jatkaa sinnikkäästi: - Pentti ja Veikko voivat kalastaa, ja me Sirkan kanssa retkeillään omin päin.

Kun Sirkka palaa pesisottelun kioskivuorosta, odottavat Sanna ja Pentti vakavina häntä.

- Käyhän istumaan, Pentti kehottaa ja kertoo Kirstin olleen auto-onnettomuudessa.

- Äiti, Kirsti on kuollut, sanoo Sanna.

Lamauttava tunne tyhjentää ilmat Sirkan keuhkoista. Maailma kiepsahtaa ympäri. Häntä oksettaa.

Sirkka ja Kirsti ovat jakaneet ilot ja surut vuosikymmeniä ja tehneet kaikkea yhdessä. Nyt Sirkan elämään on ilmaantunut ammottava aukko. Hän hoitaa sijoitusneuvojan työnsä, tekee kotihommat, käy kaupassa, tapaa ihmisiä, mutta tuntuu että hän on vain puoliksi läsnä ja olemassa. Vain Kirstin haudalla hän on itsensä. Hän kertoo Kirstille ajatuksiaan ja tunteitaan, joista ei kenellekään kykene avautumaan.

Sami muuttaa Helsinkiin, Maarit ja avopuoliso eroavat ja työssäkin tulee ikäviä tilanteita. Sirkan äiti kuolee. Sirkka äksyilee puolisolleen. 

Kohta 60. Elämä on ohi. Kukaan ei voi Kirstin paikkaa täyttää. Sirkka ei jaksa enää. Ei ole enää mitään odotettavaa. Suru väsyttää armottomasti. Sirkalla on burn out, työpaikkalääkäri toteaa ja kirjoittaa hänelle sairauslomaa. Sirkka saa nyt luvan perästä levätä ja yrittää ottaa rennommin. Hitaasti hänen mielensä kevenee.

Aika soljuu eteenpäin. Sirkka käy yhä juttelemassa hautausmaalla Kirstille. Siitä on tullut kylällä puhumista, Pentti kertoo ja Sirkka tietenkin loukkaantuu. Nyt hän voi kuitenkin äidin haudalla käydessään tervehtiä Kirstiä.

Sydänystäväni Kirsti sai minut miettimään rakkaan ihmisen menettämistä. Rakkaan, oli se lähiomainen tai ystävä, äkillinen kuolema on aina shokki ja aiheuttaa syvältä viilltävää kipua. Aluksi traaginen tapahtuma ei tunnu todelta, mutta vähitellen epäusko muuttuu epätoivon ja vihan kautta suruksi, ja jonkin ajan kuluttua menetykseen suostumiseksi.

Aika parantaa on usein sanottu lohdutusyritys. Jokaisen rakkaan kuoleman kohdalla olen vastustanut tuttua fraasia, mutta hyväksyessäni surun se alkaa hellittää ja muuttuu kaipaukseksi.

Uskon Sydänystäväni Kirstin lohduttavan hiljan hyvän ystävän tai läheisen menettäneitä. Ehkä samastuminen Sirkan suruun auttaa murheellista kokemaan, että hän ei ole ainoa, joka on menettänyt läheisen. 

Kirstin ehdotus syntymäpäivän vietosta Tenolla on muhinut Sirkan mielessä. Hän ehdottaa mökin varaamista kahdeksi viikoksi.  MMarja-Leena Tiainen on ahkera Lapin kävijä, maisemat ovat tuttuja, ja hän kuvaa aistittavasti Lapin lumon. Sirkka pelkää pitkästyvänsä Tenolla ilman Kirstiä, ihan turhaan. Ja kohta on 60-vuotissyntymäpäivä.

Erityinen (haastava) lapsi

Niina Hakalahden Kaleidoskooppi (Karisto, 2021) kuvaa elämää, joka muuttuu kaleidoskoopin tavoin vähästä, sanasta, jopa ilmeestä, odottamattomasti erilaiseksi kuvioksi.

Anni ja Juho saavat vihdoin vauvan, kauniin ja siloisen pojan, täydellisen pienen ihmisen.

Suloinen Johannes potee ankaraa koliikkia. Yöt poika huutaa, eivätkä vanhemmat pysty nukkumaan. Itkuisuus ei lienny kolmikuukautisella, ei puolivuotiaanakaan.

Perhepäivähoitajalta tulee ikäviä raportteja Johanneksen käytöksestä. Yksityisen Päiväkodin lastentarhanopettaja haluaa keskustella vanhempien kanssa lapsen asiasta. Johannes on haastava lapsi. Koulukypsyystestissä poika saa epätasaiset pisteet, mutta keskiarvon perusteella hän voi aloittaa koulun ikäistensä kanssa.

Onneksi Kalle pääsee lähikoulussa samalle luokalle. Kaverisuhteen katkaisevat Kallen vanhemmat yhden yökyläilyn jälkeen.

Johannes nukkuu huonosti. Johannes oksentaa helposti. Johannes saa raivareita. Johannes paiskii mukit seinille. Johannes on hankala lapsi. Häntä tutkitaan niin julkisella kuin yksityiselläkin puolella, mutta selkeää diagnoosia ei löydy. Ja Johanneksen kasvaessa myös vaikeudet kasvavat: huutaminen, tavaroiden paiskiminen, aggressiivisuus koulussa. Luokanvalvoja ehdottaa, että Anni ja Juho ottaisivat itse yhteyttä lastensuojeluun, jospa sitä kautta löytyisi apua.

”Aika paljon on yritetty, eikä kauheasti ole tullut tuloksia, Anni sanoo.” On oltu neuvolassa, lastensuojelussa, psykologilla, koulukuraattorilla, psykiatrilla, mutta Johannekselle ei ole apua löytynyt.

Annin ja Juhon erilaiset taustat aiheuttavat usein kurjia tilanteita. Annin perhe on tavallinen oululaisperhe, Juho taas kuuluu vauraaseen, niin sanottuun sivistyssukuun, jossa nenänvartta pitkin katsotaan luottokortilla maksavia ihmisiä. Sydämen sivistyksestä ei voida puhua. Anni huomauttaa usein kitkerästi Juhon vanhempien ja sisarusten suhtautumisesta Johannekseen ja mielipiteistä Stockmannin Herkun huonosta asiakaspalvelusta.

Anni työskentelee taidemuseossa. Hän saa suunnitella ja rakentaa taidenäyttelyjä. Kirjassa onkin tämän tästä lyhyt kuvaus jostain Annin rakastamsata taideteoksesta. Ne ovat kuin pieniä pakoja, lepohetkiä harmaasta arjesta. Kuin muistutuksia asioiden suhteellisuudesta.

.

Kaleidoskooppi on rakenteeltaan triptyykki, jonka ensimmäinen osa on Annin päiväkirjamaisia muistiinpanoja vuosilta 1984 - 2004, toinen osa kuvaa perheen elämää vuodesta 2008 eteenpäin, kolmas osa alkaa keväästä 2013 ja päättyy Epilogiin 2021.

Lukiessani Kaleidoskooppia mielessäni kuohuu monenlaisia tunteita myötätunnosta kiukkuun, turhautumisesta sääliin. Eikö hyvinvointivaltiossa tosiaan löydy apua ja tukea pahoinvoivalle perheelle. Elävätkö vanhemmat epävakaan ja herkän erityislapsen armoilla? Eikö varmasti haastavalle lapselle löydy omaa kategoriaa: ADHD sanoo yksi asiantuntija, ja toinen pian kumoaa diagnoosin.

Anni kadehtii niin sanottuja normaaleja perheitä, joiden lapset käyttäytyvät tavallisesti, ja nuoret hoitavat työnsä kunnialla. Kun Johannes muuttaa kotoa Miken alivuokralaiseksi, ei tilanne helpotu vähääkään. Pojasta on huolta koko ajan: mitä hän tekee, nostaa pikaluottoja, tappelee ja kieltää stalkkaamasta.

Anni aloittaa Johanneksen lääkärikäyntien ja tutkimusten tuottaman paperikasan perkaamisen. Yhteydenotot, epikriisit, lastensuojelun selvitykset, reseptit, kaikki vaan silppuriin. Paperi paperilta häviää paha. Samalla nousee uusi epäily: ovatko he eläneet näitten lausumien mukaan. Ovatko nämä paperit muovanneet heidän suhtautumistaan Johannekseen? Kesken paperisilputuksen Johannes tulee käymään. Hän ottaa yhden paperin ja katsoo sitä. – Ei näistä ollut mitään apua, hän sanoo.

Johanneksen on kokeiltava lähes kaikki. Hän on lähes rajaton. Mutta vaikka hänen vanhempansa ovat aivan näännyksissä ja kyllästyneitä, eivätkä hoe pojalleen, että rakastavat häntä, he rakastavat häntä. Toivoton Johannes ei ole.

Kirjailija, sanataideohjaaja, kirjallisuusterapeutti Niina Hakalahdella on ihastuttava sivupersoona Amanda Vaara, jonka humoristisesta, hyväntuulisesta ja jännittävästäkin Majatalo Villa Venla -sarjasta olen tykännyt kovasti. Sarjaan on tulossa viides osa.                                                                                                                                                                     Niina Hakalahden tapa kirjoittaa on taloudellista ja niukkaa ja samanaikaisesti myös runollisen rikasta. Vaikka aihe on raskas ja ravisteleva, kieli on täsmällistä ja tyyntä, ei liioittelua, ei lässytystä, ei dramatiikkaa. Huumoria kirjassa on yhtenään, tilannekomiikkaa ja tummia, mustia ironian ja teräviä (pikku)ilkeyden sävyjä.