Eeva-Liisa Manneria Kesäpäivänseisauksena

Tänään, 21.6.2020, on Kesäpäivänseisaus.

Kohta päivät taas alakaa lyhentyä, on naapurinsetä sanonut lähes vapusta lähtien aina kohdatessamme.

Ajattelen suvipäivien kirkkautta ja  Eeva-Liisa Manneria, hänen runojaan ja novellejaan. Hänen ympärillään ilma väreilee. Hän on teini-iästä ollut idolini. Sanat, runoiksi rytmitetyt koskevat ja koskettavat, ja minua alkaa itkettää, kuten aina kauniin edessä.

              

Jokainen kevät nostaa silmiini kyynelet 

ilosta, koska tämä maa niin kaunis.
Järvi on aina uusi ja erilainen,
rannoilta kahvinruskea, keskeltä kirkas,
se näyttää virtaavan kuin joki, kadoksiin metsiin.
Lämpiminä aamuina sen kietoo sumu,
sinertävä kuin aamumaito,
sateella sen silkki on harmaa.
Kirkkaat aamut kohoavat,
päivä ja yö vaihtelevat,
sade ja kuulas ilma.
Vuodenaikojen lähtö ja paluu,
lintujen laulu, äänien häipyminen,
aamu ja ilta, kevät ja syksy
alati hämmästyttävät minua.              
(Niin vaihtuivat vuoden ajat, 1964)

Olen 20-vuotias. Tillikkaan minulla ei vielä ole menemistä. Opiskelen Tampereen yhteiskunnallisessa korkeakoulussa kirjastonhoitajaksi. Olin selaillut kaupunginkirjastossa Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia (Tammi, 1957) ja ihastunut. Nyt nappaan novellikokoelman hyllystä, sujautan laukkuuni ja vien laittoman lainani Hatanpään valtatie kutosen kuudenteen kerrokseen. Lumoudun lisää. Maailmani järkkyy. Sanat. Sanat. En millään tavoita sitä kirkasta herkkyyttä, herkkää kirkkautta.

En tule palkituksi Pirkanmaan kirjoituskilpailussa, mutta jälkeenpäin kuulen eräältä palkintoraatilaiselta viittä vaille viidennelle sijalle yltäneeni. Vaan en yltänyt.

Luen Kävelymusiikkia uudelleen ja uudelleen, hengästyneenä, hurmaantuneena, mykistyneenä.

Yhtäkkiä minut täyttää omituinen ilo, jonka voi lahjoittaa vain selvyys, totuus, olipa se miten katkera hyvänsä, ja minä kuulen pisteiden laulun, vesikelloon kätketyn tuntemattoman musiikin, dilp dolp. Nyt vasta ymmärrän, miten paljon musiikkia silmänräpäykseen mahtuu. Sumu on hälvennyt ja sen paikalla on valo, liikkumaton kirkas metallinen syvyys. Se loistaa merestä, joka tasaisena kuin pöytä ja ilman rajaviivaa yhtyy taivaaseen. Ja taivas on pallonmuotoinen ja heijastuu nukkuvan kaupungin sadoista ikkunoista, joiden taakse aika on pysähtynyt. Koko kaupunki on pysähtynyt valoon.

Näin kuvailee tunnelmia nainen, joka Kävelymusiikin novellissa Aamulla kello viisi lähtee tyynesti, lopullisesti. Mies oli poistunut kahvilasta jo aiemmin.

Oli joka tapauksessa niin kevyt lähteä kun oli menettänyt kaiken. On raskasta menettää vähän, mutta keventävää menettää kaikki: se on sielun toivomus. Sielu haluaa olla yksin.

Mannerin teksteissä etäisyys on lähellä ja äänettömyys soi. Hänen säkeissään monikerroksinen pelkistys on paljautta, jonka rinnalla omat sanani ovat syherää purkulankaa, hikisen harmaata, vanuttunutta.

Elokuun kuutamo,                              

penkki ja puisto.                                                      
Penkillä petetyt,                              
minä ja muisto.

Turhaan, ah, napisen,
aika mataa.
Itkenkö? En toki,
taitaa sataa.

Vilu on. Vapisen.
Lähteä pitää.
Sateessa kuulle
nyt sarvet itää.

(Kuin tuuli tai pilvi, 1949)

Eeva-Liisa Manner (1921-1995) oli hyvin tuottelias sanataiteilija, monenlainen kirjailija ja suomentaja. Runoja, novelleja, näytelmiä, romaaneja, suomennoksia (hämmästyin hänen suomentamiensa satujen määrää) ja Anna Septemberinä kirjoitettu dekkarifantasia. Hän toimi myös kirjallisuuskriitikkona.

Huumoria Mannerin teksteistä löytyy ja mielikuvituksellisia leikkejä sanoilla,

kielikuvatuksilla ja riimeillä.

                     

Oli naapuri, jolta meni mitat ja puntit sekaisin.

Sitten: heureka! Nyt sen kekaisin:

kilo on sama kuin litra, mutta kovempi,

uuma on sama kuin  tuuma, mutta somempi,

litra on sama kuin metri, mutta märempi,

nakki on sama kuin kakki, mutta parempi,

joulu on sama kuin joule, mutta pahempi,

poni on sama kuin foni, mutta arempi,

laari on sama kuin aari, mutta pehmeä,

lehmä on sama kuin vehnä, mutta mylvivä,

ja se antaa maitoa ja vetelää vehnästä,

ja sen kintttua vasten kiva on kehnätä.

Lehmä koti on keto ja kuusi vaan,

mutta missä se kulkee käy huusikin kukkimaan.

(Kamala kissa, 1976)

                   Ai niin, se tulevan kirjastonhoitajan kardinaalivirhemokaus! Ennen kuin muutan takaisin Koskenkorvalle ottaakseni Ilmajoen kunnankirjastonhoitajan viran hoitooni (22-vuotiaana!), palautan Kävelymusiikkia kirjastoon omalle paikalleen yhtä salakähmäisesti kuin olin sen siepannut. Omatuntoni puhdistuu.

  

Pian naapurinsetä saa sanoa, että ny ne päivät lyhenöö. Sitä sanomaa riittääkin pitkään. Mitenkähän suu pannaan sitten syyskuun 21. päivänä. 

Ai niin, rehellisyys pahankin päivän piristää. Ensimmäisenä työpäivänä Ilmajoen kirjastossa lähden käymään Roosin kirjakaupassa, joka toimittaa kirjastoon kirjat ja toimistotarvikkeet. Kaupan perällä on alehylly. Oitis silmiini loikkaa tuttu kirja, Mannerin Kävelymusiikkia. Hinta on romahtanut seitsemästä neljästäkymmenestä kahteen markkaan. Tunnen valtavaa iloa, onnea.

Runon lohdutuksesta ja flowsta

Flow sieppaa minua harvakseltaan, ja nyt koronakeväänä se tuntuu kiertävän minut kaukaa.

Olen pyöritellyt, katsellut, plaraillut, lueskellut ja miettinyt muutamia runoja: miten osaisin välittää näitten runojen sanoman ja asettaa omat sanani lohduksi koronan ja karanteenien kiusaamalle, masentamalle, surulliselle, epävarmuudessa voimattomalle ja yksinäiseksi itsensä tuntevalle!

Olisin tahtonut kirjoittaa lohduttomuudesta, lohdutuksesta, lohduttamaisesta ja lohdun löytämisestä. Koin itse nämä vaiheet äitinä ja mummana, kun korona ravisteli Milanossa asuvan tyttäreni perhettä.

Flow ei puhaltanut täällä 13. kerroksessa. Epävarmuus vei keskittymiskyvyn ja toi tilalle kummallisen mielikuvaharhailun, josta ei tiedä, onko se totta, television näyttämää, unikuvia vai oman pelokkaan mielikuvituksen näkyjä.

Noita tuntemuksia en halua jakaa.

Lohtua tahdon levittää, iloa ja toivoa. Kirjallisuuden tehtävä on paljastaa tosi tässä ja nyt.

Myös lohtu, toivo ja ilo ovat totta tässä ja nyt.

Olen ollut syvällä pimeässä, kylmässä ja kovassa, mutta hitaasti olen kavunnut sieltä tähän päivään ja valoon.

Hitaasti on flow tyrkkimässä mieltä kirjoittamaan, kankeita sormia keventymään näppäimille,  jakamaan tunteita ja ajatuksia lohduttamaan.

Aretta Inarin Vilkutusheinä (Karisto, 1960) on ollut keittiön(ruoka- ja työ)pöydällä koko kevättalven. Olen paukuttanut ääneen sieltä runon silloin, toisen tällöin, jokaiselle kahdelle kyläilijälle, monille puhelinystäville. Kirjan alaotsikko on Enkelisiunauksia, ja jokainen runo käy lohturunoksi.

KERROS ENKELEITÄ / KERROS ENKELEITÄ / LEIJAILEE KÄÄNTYMISTIELLÄ / EDES TAKAISIN / ETSIVÄT LAPSIA AIKUISIA / JOTTA SAISIVAT SUOJELLA / SAISIVAT SAISIVAT / SIUNATA.

Aretta Inari, ATTA, on viisivuotiaana sanellut/kirjoittanut nämä suloiset runot, joihin Pirkko Mannstén on kuvituksellaan luonut kepeää syvyyttä.

Sirkka Turkan Tule minun kanssani satuun –runo on vaikuttava ja lohduttava. Se koskettaa, liikuttaa, antaa samastumismahdollisuuden ja näyttää valoa huomiseen. Tätä runoa olen vuosikymmeniä kuljettanut koulujen vanhempainilloissa ja monissa muissa aikuisten tilaisuuksissa. Nyt runo tuntuu hyvin ajankohtaiselta.

Tule minun kanssani satuun, on niin kylmä: / kadulla viimakin kulkee kumarassa. / Tule, mennään satuun, suureen kukkivaan kirjaan. / Ensin sen kanteen, / sitten kansien väliin. / Tehdään pesä itkulle, maailman kaikille kyynelille. / Ole sinä Puhdas niin minä olen Kirkas. / Ole sinä Lohdutus ja koko maailman Lohtu.

   

Kalle Niinikankaan Tervetuloa Mongoliaan (Enostone kustannus 2018) –kokoelman alaotsikko on Runoja yksilönkehityksestä. Toivolla, Niinikankaiden neljännellä lapsella on Downin syndrooma. Alun vaikeitten tunteiden, kapinan, purnauksen, jälkeen tulee sopeutuminen ja hyväksyminen: Toivo on yhtä rakas kuin perheen vanhemmat lapset.

Tervetuloa Mongoliaan toimii lohtukirjana Down-lapsen tai muuten erilaisen lapsen vanhemmille. Kuka tahansa vanhempi voi samaistua isän tunnemyrskyihin, lempeisiin askeliin ja ilon löytämiseen: 

Karkuri 

Säntillinen karkulainen / ei kovin kauas ehdi / kun jokainen ovi / pitää paon jälkeen / sulkea / hyvin huolellisesti.

Valkoisessa takissa olen lähinnä mies (Enostone kustannus 2020) on Reetta Huttusen

esikoisrunokokoelma. Siihen on paikallaan tutustua korona-aikana, vaikka sen runot ovatkin yleisiä. Huttunen työskenteleeTampereen yliopistollisessa sairaalassa infektiolääkärinä.

Runoilija käy vuoropuhelua potilaiden, asiakkaiden, sairauksien, diagnoosien, lääkkeiden, kuoleman, pelon, toivon ja itsensä kanssa. Hän on hienosti virittänyt desinfiointinaineilta tuoksuvat tunnelmat ja tunteet runoiksi. Sairaalamaailma on monikerroksinen ja –muotoinen: kaikkien mieslääkärien, valkeitten takkien, kääreiden, stetoskooppien, epikriisien ja lähetteiden seassa on myös runonsiemeniä, jotka ovat kypsyneet vaikuttavaksi kokoelmaksi.

Liian kevyt tai hyvinsyönyt ääneni / on hiottu sädeputkilamppujen alla / enkä ole ollut kiitollinen elämästä / vaikka lupasin päiväkirjoille ja Hippokratekselle

osun tarkalleen sanan viereen / kun haluan lohduttaa ja lohtua / pahanlaatuisilta sanoilta

ei se ole syöpä / nimeämme sen uudelleen / se on yhtä vähän kuin ehtyvä joki / kompostiin kuuluva banaaninkuori

Harri Hertellin Kaikki tunteet ovat sallittuja (Enostone kustannus 2020) on runoilijan kuudes kokoelma. Se on miehen runopuhetta rakkaudesta, perheestä, lapsista, isyyksistä, ja se on täynnä toivoa ja luottamusta, vaikka välillä ei kaikki hyvin olisikaan.

Kuulin runopää Hertellin esittävän itse runonsa Olen onnellinen Omppu Open Mic Stagessa ja aioin oitis pyytää Enostonen kustantamoa julkaisemaan äänikirjana Hertellin itse lukemia runoja. En kuitenkaan ole ehtinyt. Mutta toivon yhä. Hertellin runoissa on jotain aavistuksenomaisesti samaa kuin monissa Jevgeni Jevtusenko runoissa, erityisesti Olen vaiti ja huudan –kokoelmassa.

Harri Hertell on selkeästi lavarunotyyppi: hänen runojaan on helppo kuunnella, ne eivät vaadi silmillä avaamista. Se ei suinkaan tee runoista heppoisia tai kertakäyttöisiä. Kaikkiin sallittuihin tunteisiin on palattava uudelleen. 

Olen onnellinen /  kaikista niistä hetkistä jotka saan viettää / perheen kanssa / itkupotkuraivareista aamulla / flunssaoksennuksista soffalla/ ja vauvan sinapeista paidalla.

Olen onnellinen / vaikka vaimo väsyneenä sanoo vitun idiootiksi / vaikka uupumuksesta kadotan / lompakon, padin ja rakkaan kaulaliinan.

Olen onnellinen / vaikka sovittu saunailta jää välistä kun / emme saakaan hoitoapua / syysloma muuttuu heti ensimmäisenä päivänä sairaslomaksi / ja viini pullossa / on jo ehtinyt etikoitua.

Olen onnellinen / vaikka tahtoisin nähdä kamuja / nauraa tyhmille vitseille / kuunnella frendien kanssa musiikkia / ja lipitellä pari kylmää olutta.

Olen onnellinen vaikka uusi ostoskeskus on nimeltään Mall of Tripla / vaikka Jussi Halla-Aho on edelleen suosittu / vaikka en ehtinyt sienimetsään / tänäkään syksynä.

Olen onnellinen vaikken ehdi enää koskaan kalaan / vaikka jokainen tapahtuma josta olen ’interested’ / jää välistä / vaikka liian monet kieltävät / mitä olemme tehneet / ja edelleen teemme luonnolle.

Olen onnellinen / koska minulla on ollut niin paljon kaikkea / koska minulla on edelleen niin paljon kaikkea hyvää / koska pystyn näkemään sen / se ei tarkoita ettenkö tuntisi ja näkisi /

myös surua ja ahdinkoa mutta / nyt voi olla onnellinen / ja tiedän ettei se ole helppoa.

Kun tässä naputellessa luen Olen onnellinen –runoa uudelleen, näen että runo ei ole vain miehistä runopuhetta, vaan hyvin inhimillistä, ihmisen elämää runoa.