Eeva-Liisa Manneria Kesäpäivänseisauksena

Tänään, 21.6.2020, on Kesäpäivänseisaus.

Kohta päivät taas alakaa lyhentyä, on naapurinsetä sanonut lähes vapusta lähtien aina kohdatessamme.

Ajattelen suvipäivien kirkkautta ja  Eeva-Liisa Manneria, hänen runojaan ja novellejaan. Hänen ympärillään ilma väreilee. Hän on teini-iästä ollut idolini. Sanat, runoiksi rytmitetyt koskevat ja koskettavat, ja minua alkaa itkettää, kuten aina kauniin edessä.

              

Jokainen kevät nostaa silmiini kyynelet 

ilosta, koska tämä maa niin kaunis.
Järvi on aina uusi ja erilainen,
rannoilta kahvinruskea, keskeltä kirkas,
se näyttää virtaavan kuin joki, kadoksiin metsiin.
Lämpiminä aamuina sen kietoo sumu,
sinertävä kuin aamumaito,
sateella sen silkki on harmaa.
Kirkkaat aamut kohoavat,
päivä ja yö vaihtelevat,
sade ja kuulas ilma.
Vuodenaikojen lähtö ja paluu,
lintujen laulu, äänien häipyminen,
aamu ja ilta, kevät ja syksy
alati hämmästyttävät minua.              
(Niin vaihtuivat vuoden ajat, 1964)

Olen 20-vuotias. Tillikkaan minulla ei vielä ole menemistä. Opiskelen Tampereen yhteiskunnallisessa korkeakoulussa kirjastonhoitajaksi. Olin selaillut kaupunginkirjastossa Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia (Tammi, 1957) ja ihastunut. Nyt nappaan novellikokoelman hyllystä, sujautan laukkuuni ja vien laittoman lainani Hatanpään valtatie kutosen kuudenteen kerrokseen. Lumoudun lisää. Maailmani järkkyy. Sanat. Sanat. En millään tavoita sitä kirkasta herkkyyttä, herkkää kirkkautta.

En tule palkituksi Pirkanmaan kirjoituskilpailussa, mutta jälkeenpäin kuulen eräältä palkintoraatilaiselta viittä vaille viidennelle sijalle yltäneeni. Vaan en yltänyt.

Luen Kävelymusiikkia uudelleen ja uudelleen, hengästyneenä, hurmaantuneena, mykistyneenä.

Yhtäkkiä minut täyttää omituinen ilo, jonka voi lahjoittaa vain selvyys, totuus, olipa se miten katkera hyvänsä, ja minä kuulen pisteiden laulun, vesikelloon kätketyn tuntemattoman musiikin, dilp dolp. Nyt vasta ymmärrän, miten paljon musiikkia silmänräpäykseen mahtuu. Sumu on hälvennyt ja sen paikalla on valo, liikkumaton kirkas metallinen syvyys. Se loistaa merestä, joka tasaisena kuin pöytä ja ilman rajaviivaa yhtyy taivaaseen. Ja taivas on pallonmuotoinen ja heijastuu nukkuvan kaupungin sadoista ikkunoista, joiden taakse aika on pysähtynyt. Koko kaupunki on pysähtynyt valoon.

Näin kuvailee tunnelmia nainen, joka Kävelymusiikin novellissa Aamulla kello viisi lähtee tyynesti, lopullisesti. Mies oli poistunut kahvilasta jo aiemmin.

Oli joka tapauksessa niin kevyt lähteä kun oli menettänyt kaiken. On raskasta menettää vähän, mutta keventävää menettää kaikki: se on sielun toivomus. Sielu haluaa olla yksin.

Mannerin teksteissä etäisyys on lähellä ja äänettömyys soi. Hänen säkeissään monikerroksinen pelkistys on paljautta, jonka rinnalla omat sanani ovat syherää purkulankaa, hikisen harmaata, vanuttunutta.

Elokuun kuutamo,                              

penkki ja puisto.                                                      
Penkillä petetyt,                              
minä ja muisto.

Turhaan, ah, napisen,
aika mataa.
Itkenkö? En toki,
taitaa sataa.

Vilu on. Vapisen.
Lähteä pitää.
Sateessa kuulle
nyt sarvet itää.

(Kuin tuuli tai pilvi, 1949)

Eeva-Liisa Manner (1921-1995) oli hyvin tuottelias sanataiteilija, monenlainen kirjailija ja suomentaja. Runoja, novelleja, näytelmiä, romaaneja, suomennoksia (hämmästyin hänen suomentamiensa satujen määrää) ja Anna Septemberinä kirjoitettu dekkarifantasia. Hän toimi myös kirjallisuuskriitikkona.

Huumoria Mannerin teksteistä löytyy ja mielikuvituksellisia leikkejä sanoilla,

kielikuvatuksilla ja riimeillä.

                     

Oli naapuri, jolta meni mitat ja puntit sekaisin.

Sitten: heureka! Nyt sen kekaisin:

kilo on sama kuin litra, mutta kovempi,

uuma on sama kuin  tuuma, mutta somempi,

litra on sama kuin metri, mutta märempi,

nakki on sama kuin kakki, mutta parempi,

joulu on sama kuin joule, mutta pahempi,

poni on sama kuin foni, mutta arempi,

laari on sama kuin aari, mutta pehmeä,

lehmä on sama kuin vehnä, mutta mylvivä,

ja se antaa maitoa ja vetelää vehnästä,

ja sen kintttua vasten kiva on kehnätä.

Lehmä koti on keto ja kuusi vaan,

mutta missä se kulkee käy huusikin kukkimaan.

(Kamala kissa, 1976)

                   Ai niin, se tulevan kirjastonhoitajan kardinaalivirhemokaus! Ennen kuin muutan takaisin Koskenkorvalle ottaakseni Ilmajoen kunnankirjastonhoitajan viran hoitooni (22-vuotiaana!), palautan Kävelymusiikkia kirjastoon omalle paikalleen yhtä salakähmäisesti kuin olin sen siepannut. Omatuntoni puhdistuu.

  

Pian naapurinsetä saa sanoa, että ny ne päivät lyhenöö. Sitä sanomaa riittääkin pitkään. Mitenkähän suu pannaan sitten syyskuun 21. päivänä. 

Ai niin, rehellisyys pahankin päivän piristää. Ensimmäisenä työpäivänä Ilmajoen kirjastossa lähden käymään Roosin kirjakaupassa, joka toimittaa kirjastoon kirjat ja toimistotarvikkeet. Kaupan perällä on alehylly. Oitis silmiini loikkaa tuttu kirja, Mannerin Kävelymusiikkia. Hinta on romahtanut seitsemästä neljästäkymmenestä kahteen markkaan. Tunnen valtavaa iloa, onnea.