Haminoi, päässäni täyteys - runokurssikesä

Tommi Parkon runokurssi

Kuolema on kulkenut mukanani isän kuolemasta (1965) lähtien. Se on raivostuttanut, itkettänyt, ärsyttänyt, pelotellut, rääkännyt. Se on vienyt monia rakkaitani. Kuoleman läpi olen elänyt, herkillä ja vajaasti,

kunnes

Haminan Poitsilassa Tommi Parkko antaa viisipäiväisen runokurssin ensimmäisen tehtävän: kirjoita niin kliseinen runo kuin mahdollista, toiseksi kirjoita niin tuore runo kuin mahdollista. Aiheesta kuolema.

Kirjoitan:

1. Kuu hopeoi viikatteen.

Loppuun palanut narsisti huojahtelee.

Tuosta kaikki irti, viikatemies lipoo suupieliään.

Nyt leimaan lippusi, matkasi on viimeinen.

Kun vainajan sielu soljuu Tuonelan virrassa,

äiti katsoo kotona kampaa.

Ei verta! Ei kuolema korjannut poikaani vielä,

vielä Lemminkäinen elää.

2. Kuolema kyljessä kuin ystävä,

kuin ylkä kainaloinen.

Vielä ei ole aika.

Vielä kaksi kuukautta Priorin Extraa

(joka ravitsee hiuksia sisältä päin, mainostaa Miika Nousiainenkin).

Sitten tukkani riittää arkkuvaatteeksi.

Pidän palavista tyypeistä. Asialleen vihkiytyneistä. Joilla on missio. Kuten on runousalan monitoimityyppi Tommi Parkko, haminalaislähtöinen runoilija, kustantaja ja kirjoittajakouluttaja.

Runokurssilla me kuusi osallistujaa saamme roiman annoksen runoustietoa, keskustelemme paljon, teemme yötehtäviä, jotka puretaan seuraavana päivänä. Ryhmä on turvallinen ja ystävällinen (sosiaaliselle erakollekin).

Olen liekeissä: runoa aamusta iltaan, ajatusten jakamista, vuorovaikutusta, sanojen kieputusta, iloa uskalluksesta olla mukana, elämisen täyteyttä, haminoimisen täyteyttä.

Onko kuolema on hellittämässä otettaan? Olenko päästämässä irti surusta?

Nyt hahmottelen pitkästä aikaa tekstiä blogiini Kirjoituksia 13. kerroksesta. Tästä runoriemusta kirjoitan. Aloitan kymmeniä kertoja, kolmannella rivillä teksti tyssää. Turhaudun. Luovutan. Se tekee kipeää.

Kaiku-lausuntakurssi

Sitten on vuorossa lausuntataiteilija, teatteri-ilmaisun ohjaaja, näyttelijä Inkeri Kivimäen ohjaama Kaiku-lausuntakurssi, jossa jokaisella osallistujalla on valmisteltavana kolme runoa viidessä päivässä.

Kurssilla runosta riisutaan kaikki ylimääräinen, joskus jopa sanat ja pureudutaan sisimpään, ytimeen ja annetaan sille ääni ja väri, julkinen muoto, tulkinta. Kymmenellä kurssilaisella on 30 erilaista runoa. Taitava Inkeri Kivimäki näkee harjoittelemamme runoesitykset luovalla, yllättävällä ja mielikuvituksellisella tavalla ja opastaa meitä kohti tehokasta ja puhuttelevaa tulkintaa. Lausujien runomaailma on valtavan rikas, määrätön miltei.

Se huutaa kirjoittamaan. Raapustan lyhyitä runohkoja tulkittavana olevien runojeni lomassa. On hurjaa seurata, miten runot käyvät vuoropuhelua, valmiit, kauan sitten kirjoitetut, omat tai toisten, ja nämä uudet, vielä hahmottomat ajatussilput ja ilmaisulipareet

Sykertyä erakoksi uutisilta,

kiertää sanojen virtaa,

lievää ikävää, suurta huolta.

Kuolemalla on luja pesä maailmassani,

painaa kuin korkea aalto,

naakkana lentää

ja varisee sanoina

runojen pimeille poluille.

Taivas etsii nyt juhlapukua,

kuun kultaa, vaiettua hopeaa,

sillä tätä on juhlittava,

selviytymissatujen alkua,

äänetöntä runoutta.

 

Nyt kirjoittaminen kaihtaa kynääni. On keksittävä jotain. Silmiin osuu Lempeän kirjoittamisen kurssi Turussa Kirjan talossa. Löytäisinkö Turusta avaimen?

Lempeää kirjoittamista

Monialainen kirjailija, runoilija, kirjallisuusterapeutti, kirjoittajaohjaaja Niina Hakalahti houkuttaa lempeästi seitsemää kirjoittajaa ajattelemaan, keskustelemaan ja tekemään viiden minuutin kirjoitusharjoituksia. Lempeän Niinan ohjauksessa jokainen rohkenee lukea parin päivän aikana syntyneet tekstit.

Niina Hakalahti ja Tommi Parkko toimivat ohjaajina samalla metodilla: luennoinnin sijaan molemmat puhuvat kirjoittamisasiaa ja teettävät harjoituksia. Molemmat ovat lahjakkaita palautteenantajia, jotka kannustavat kirjoittajia eteenpäin omaääniseen ilmaisuun.

Tuli runo!

Omenia kuin kuulia nurmikolla,

tykkien lähettämiä;

pojat ovat laukaisseet kuulat vauhtiin,

tappavan vauhdin osoite on vihollinen,

ja nyt vihollinen on viaton,

viaton tyttö elämänsä alussa

tyttö sinikeltamekossaan,

käsivarrella kori,

menossa poimimaan omenoita,

mehukkaita valkeita kuulaita.

Kuula katkaisee matkan.

Syviä runoja Pentti Olavi Syrjälältä

Istua ja tuijottaa,
halutessaan
matkata maailman ääriin.

Pentti Olavi Syrjälä taitaa tiiviin ilmaisun.Tämän tiiviyden voi halutessaan kokea äärettömänä. Mitä mies tuijottaa? Tietenkin vellovaa merta ja taivaan valtavaa avaruutta. Sama tyyppi kävelee Selkämeren Sandskär-saaressa tiukkaa aforistista runoutta.

Kävelemällä
voi jättää hyviä jälkiä
sanattomiin
tietoisuuden geeneihin.


Runoilija aistii tarkasti, pohtii pitkiä aikoja ja etäisyyksiä, elämän laajuutta ja lyhyyttä, luontoa, sen kauneutta, omaa sisintä, rakkautta, kallioita, kuusia, koiraa, hautausmaita. Kokoelman ensimmäinen osasto on nimeltään ZEN-RUNOJA.

Hitaan lempeästi
käytävillä vaeltaa ja ymmärtää, että
tämä suru on väliaikaista,
tämä ilo on väliaikaista,
minä olen väliaikainen,
ja
juuri siitä syystä
tämä hetki
on ainutlaatuisen kaunis ja ikuinen.

Runoja ZEN Poems Selkämeri (Books on Demand, 2021) on Pentti Olavi Syrjälän kuudes runokirja (jos oikein laskin ja ymmärsin). Edellä on muutama runonäyte. Erityistä Syrjälän syvämietteisissä runoteoksissa on kaksikielisyys: runot on julkaistu suomeksi ja englanniksi. Kirjaa elävöittävät Juha Harjun ilmavat sivellinmaalaukset.

Kotiseuturunoilija                                                         

Runoa 53 Poems Seinäjoki Finland ( Books on Demand) on myös ilmestynyt vuonna 2021. Juha Harjun sivellinmaalauksia on myös tässä kokoelmassa, ja näiden molempien kokoelmien muusa on Pikku Puu (mikä tuntuu hyvin suloiselta). Ja kuten kirjan nimestä voi päätellä, myös tämän runot ovat sekä suomeksi että englanniksi.

Alun perin Seinäjokirunot ovat syntyneet kokeellisena nettirunokirjana 2018, niihin liittyy 32 videota, joista löytyy lisätietoa Seinäjoesta.

Runoilija Pentti Olavi Syrjälällä on ollut ihanan vino, ilkikurinen ja lempeä virne suupielissä, kun hän on piirtänyt kotiseutuaan runoiksi. Samalla tavalla kuin saaressaan hän katsoo Seinäjoen paikkoja tarkasti, näkee enemmän ja yksityiskohtaisemmin kuin arkeaan elävät kaupunkilaiset.

Provinssi                                                                  

Kivinavetan
graniittiseinät kuulleet
paljon ammuntaa.
Ei hevi niitä enää
hetkauta saati blues.


Vain pari runoa on saanut murteellisen asun. Olisin mielelläni lukenut useampiakin eteläpohojalaasmurtehellisia tankoja.

Uusi poliisitalo

Fallesmanni voi
heleposti tryykätä
tästä apuhun
jonsei sitte jää hetkeks
triiluhun pyörimähän.


Elämisen ja olemisen tarkoitus, zen, hetkellisyys, tunteiden liike, etenkin rakkaus elävät monissa runoissa, jos ei riveillä niin rivien väleissä.

Äitienpäivä

Avaruudessa
äiti maa tietämätätön
juhlapäivästä.
Tuulen alapuolella
rakkaan naiseni tuoksu.

Syrämmen pohjasta suosittelen tankaman Pentti Olavi Syrjälän runoihin tutustumista. Niitä ei yhdellä lukemalla tyhjiin ammenna, ei, vaan moni runo jää askarruttamaan mieltä ja ehkä kolmannella kerralla avautuu taas uudella uudella tasolla.

Niemistö I

Yksinkertainen
elämä: Synnyin eilen,
huomenna kuolen.
Tänään ikuisuus aikaa
ilmentää olemista.

Äiti voi kuolla vain kerran

Samuli Lampinen viestitti minulle helmikuun alussa: ”En uskonut, että seuraavaksi julkaisemani runokokoelma kertoisi oman äidin kuolemasta. Toisin kävi. Syöpä ei suostunut neuvottelemaan.”

 

Samuli Lampisen Kovettu nainen (Books on Demand, 2022) on kaunis kirja. Kannen surullisenkauniin mustavalkovalokuvan on ottanut Jukka Heinovirta. Kuvassa tasainen, laaja peltoaukea katoaa kauas pehmeään etäisyyteen.

 ”Äiti voi kuolla vain kerran.” lopettaa Kovettu nainen -kokoelman ensimmäisen runon. Runo avaa koko runokokoelman: kuolema tulee kohti, eikä sitä vastaan parane tapella, miten voisikaan!

”Otan kokemuksen vastaan”, runoilija kirjoittaa.

Jo tätä runoa kokiessa minulta tuli itku.

 

Pojan rakkaus äitiä kohtaan on syvää, kaunista, tunteita paisuttelematonta, äidin tuntevaa ja häntä ymmärtävää.

”Jos äiti olisi hakeutunut lääkäriin / ajoissa / tai käynyt testeissä säännöllisesti, / hän ei olisi ollut äiti, jonka me tunnemme. / Emmekä me meitä, jotka tuntevat itsensä avuttomiksi.”

 

Runoilija seuraa äidin sairauden vääjäämätöntä etenemistä. Hän kirjoittaa eleettömästi, todesti,  tekee tarkkoja havaintoja ja selkeitä kuvia äidistä ja kaikesta siinä ympärillä, sisällä ja ulkona. Jotkut kuvat ovat huumorin, mustankin, sävyttämiä: ”Äiti laihtuu niin, että sormukset lentelevät.”

”… Äitienpäiväsankari jäi sänkyyn selaamaan kuolinilmoituksia, senioreiden Facebookia.”

 Samuli Lampinen pohtii sairautta, toivoa, elämää ja kuolemaa, irti päästämistä.

”Jotain me ymmärrämme päästäessämme irti, / yritän ajatella, / kuolema selvittää elämän epäselvän vyyhdin.”

 

Kuva Marleena Lampinen

Pitkin matkaa syntyy kysymyksiä, jotka jäävät vastauksitta.

”Kumpi on tärkeämpää / pitää elossa / toivoa vain elämää?”

 Samuli Lampisen kokoelman nimi saattaa ehkä lukijan ymmälle. Mitä kovettu tarkottaa? Itselleni sana on tuttu lapsuuden Koskenkorvalta. Kovettu on jotain mahtavaa, parempaa kuin hyvä, jotain hienoa, kunnioitettavaa ja ihailtavaa. Kovettu ihminen on ihailtava, mainio, hyvä tyyppi.

 En voi sanoa tunteneeni hyvin Samuli Lampisen äitiä, mutta toki tiesin hänet. Olimme muinoin samaan aikaan Unicefin seinäjokelaisryhmässä, ja muistan hänet toimeliaana, huumorintajuisena ja lämpimänä ihmisenä, kovettuna tyyppinä.

 Samuli Lampisen Kovettu nainen käy hyvin Terhi Rannelan Äidin runolliseksi rinnakkaisteokseksi. Molemmat kirjat tarjoavat samastumismahdollisuuden, ja uskon kumpaisenkin lohduttavan äitinsä tai muun läheisensä menettäneitä.