Haminoi, päässäni täyteys - runokurssikesä

Tommi Parkon runokurssi

Kuolema on kulkenut mukanani isän kuolemasta (1965) lähtien. Se on raivostuttanut, itkettänyt, ärsyttänyt, pelotellut, rääkännyt. Se on vienyt monia rakkaitani. Kuoleman läpi olen elänyt, herkillä ja vajaasti,

kunnes

Haminan Poitsilassa Tommi Parkko antaa viisipäiväisen runokurssin ensimmäisen tehtävän: kirjoita niin kliseinen runo kuin mahdollista, toiseksi kirjoita niin tuore runo kuin mahdollista. Aiheesta kuolema.

Kirjoitan:

1. Kuu hopeoi viikatteen.

Loppuun palanut narsisti huojahtelee.

Tuosta kaikki irti, viikatemies lipoo suupieliään.

Nyt leimaan lippusi, matkasi on viimeinen.

Kun vainajan sielu soljuu Tuonelan virrassa,

äiti katsoo kotona kampaa.

Ei verta! Ei kuolema korjannut poikaani vielä,

vielä Lemminkäinen elää.

2. Kuolema kyljessä kuin ystävä,

kuin ylkä kainaloinen.

Vielä ei ole aika.

Vielä kaksi kuukautta Priorin Extraa

(joka ravitsee hiuksia sisältä päin, mainostaa Miika Nousiainenkin).

Sitten tukkani riittää arkkuvaatteeksi.

Pidän palavista tyypeistä. Asialleen vihkiytyneistä. Joilla on missio. Kuten on runousalan monitoimityyppi Tommi Parkko, haminalaislähtöinen runoilija, kustantaja ja kirjoittajakouluttaja.

Runokurssilla me kuusi osallistujaa saamme roiman annoksen runoustietoa, keskustelemme paljon, teemme yötehtäviä, jotka puretaan seuraavana päivänä. Ryhmä on turvallinen ja ystävällinen (sosiaaliselle erakollekin).

Olen liekeissä: runoa aamusta iltaan, ajatusten jakamista, vuorovaikutusta, sanojen kieputusta, iloa uskalluksesta olla mukana, elämisen täyteyttä, haminoimisen täyteyttä.

Onko kuolema on hellittämässä otettaan? Olenko päästämässä irti surusta?

Nyt hahmottelen pitkästä aikaa tekstiä blogiini Kirjoituksia 13. kerroksesta. Tästä runoriemusta kirjoitan. Aloitan kymmeniä kertoja, kolmannella rivillä teksti tyssää. Turhaudun. Luovutan. Se tekee kipeää.

Kaiku-lausuntakurssi

Sitten on vuorossa lausuntataiteilija, teatteri-ilmaisun ohjaaja, näyttelijä Inkeri Kivimäen ohjaama Kaiku-lausuntakurssi, jossa jokaisella osallistujalla on valmisteltavana kolme runoa viidessä päivässä.

Kurssilla runosta riisutaan kaikki ylimääräinen, joskus jopa sanat ja pureudutaan sisimpään, ytimeen ja annetaan sille ääni ja väri, julkinen muoto, tulkinta. Kymmenellä kurssilaisella on 30 erilaista runoa. Taitava Inkeri Kivimäki näkee harjoittelemamme runoesitykset luovalla, yllättävällä ja mielikuvituksellisella tavalla ja opastaa meitä kohti tehokasta ja puhuttelevaa tulkintaa. Lausujien runomaailma on valtavan rikas, määrätön miltei.

Se huutaa kirjoittamaan. Raapustan lyhyitä runohkoja tulkittavana olevien runojeni lomassa. On hurjaa seurata, miten runot käyvät vuoropuhelua, valmiit, kauan sitten kirjoitetut, omat tai toisten, ja nämä uudet, vielä hahmottomat ajatussilput ja ilmaisulipareet

Sykertyä erakoksi uutisilta,

kiertää sanojen virtaa,

lievää ikävää, suurta huolta.

Kuolemalla on luja pesä maailmassani,

painaa kuin korkea aalto,

naakkana lentää

ja varisee sanoina

runojen pimeille poluille.

Taivas etsii nyt juhlapukua,

kuun kultaa, vaiettua hopeaa,

sillä tätä on juhlittava,

selviytymissatujen alkua,

äänetöntä runoutta.

 

Nyt kirjoittaminen kaihtaa kynääni. On keksittävä jotain. Silmiin osuu Lempeän kirjoittamisen kurssi Turussa Kirjan talossa. Löytäisinkö Turusta avaimen?

Lempeää kirjoittamista

Monialainen kirjailija, runoilija, kirjallisuusterapeutti, kirjoittajaohjaaja Niina Hakalahti houkuttaa lempeästi seitsemää kirjoittajaa ajattelemaan, keskustelemaan ja tekemään viiden minuutin kirjoitusharjoituksia. Lempeän Niinan ohjauksessa jokainen rohkenee lukea parin päivän aikana syntyneet tekstit.

Niina Hakalahti ja Tommi Parkko toimivat ohjaajina samalla metodilla: luennoinnin sijaan molemmat puhuvat kirjoittamisasiaa ja teettävät harjoituksia. Molemmat ovat lahjakkaita palautteenantajia, jotka kannustavat kirjoittajia eteenpäin omaääniseen ilmaisuun.

Tuli runo!

Omenia kuin kuulia nurmikolla,

tykkien lähettämiä;

pojat ovat laukaisseet kuulat vauhtiin,

tappavan vauhdin osoite on vihollinen,

ja nyt vihollinen on viaton,

viaton tyttö elämänsä alussa

tyttö sinikeltamekossaan,

käsivarrella kori,

menossa poimimaan omenoita,

mehukkaita valkeita kuulaita.

Kuula katkaisee matkan.

Kirjeet lumoavat

Terhi Rannelan Kirjeiden lumo (Karisto, 2021) on tavallaan kirje kaikille kirjan, kirjeen, kortin, päiväkirjan, muistilappusten kirjoittajille.

Kirja kuvaa kirjoittamista monista kokemuskulmista, ei vain kirjeiden tai päiväkirjojen, kirjoittamisen aikaa, ei vain tänään ”Kynällä kirjoittaessa aika hidastuu ja mieli rauhoittuu”, vaan aikaa kauan sitten ja ehkä myös tulevaa. Tämän kirjoittamisen seikkaperäisen tietopaketin Terhi Rannela on avannut lukijalle helposti luettavaksi ja mukaansatempaavaksi lukukokemukseksi. Kirjailija on tunnetusti tuottelias, ja monenlaisia teoksia julkaissut: historiallisia romaaneja, nuortenkirjoja, kirjoitusoppaita. 

Terhi Rannela kertoo kirjoittamisen lajeistaan ja tyyleistä ja taustoittaa kertomaansa monien tutkijoiden ja mielenkiintoisten harrastajien ajatuksilla ja käsityksillä. Samaan tapaan kuin Äiti-kirjassaan Terhi lähtee liikkeellä omista ajatuksista, tunteista ja kirjoittamisesta, mutta ei tyydy siihen, vaan vahvistaa sanomaa lainaamalla tunnettuja tekijöitä.

Terhi Rannelan vahva tutkijaominaisuus ja viehtymys historiaan tulee loistavasti esille: postin kulku (Kustin polku, yritin kyllä, mutta en malttanut) ”pitkässä juoksussa”, postimaksujen ja -merkkien kehittyminen, päiväkirjojen synty, tarkoitus, kohde ja mahdollinen lukija, kaunokirjoituksen taito, kirjeet Johannes Vermeerin maalaustaiteessa ja paljon muuta kulttuurihistoriallisesti arvokasta ja kiinnostavaa Kirjeiden lumo sisältää.

Kirjailija on paneutunut Sofia Tolstajan ja Aino Kallaksen elämään julkaistujen päiväkirjojen kautta ja amerikkalaisen Helen Hanffin ja lontoolaisen Marks & Co –antikvariaatin kirjeenvaihtoon. Helen Hanff tilaa 1949 Lontoosta loppuunmyytyjä kirjoja, joita ei hänen kotimaastaan löydy, ja lähettää puolestaan kiitollisena runsaita ruokapaketteja kirjakaupan henkilökunnalle.

 Vaikka tein vuosikymmeniä työtä kirjastoissa, koskaan ei vastaani tullut kirjeiden kirjoitusoppaita. Niitäkin olet löytänyt Kirjeoppaasta (WSOY, 1924) ja Lemmentulkista (1926) Juho Toiskallion Graffitiin. Wraitterin käsikirjaan (Moreeni, 2020) ja Erling Kaggen Kaikki paitsi käveleminen on turhaa –teokseen (Art House, 2020).

Käsinkirjoitetut tarinat muistetaan paremmin kuin läppärillä tai tietokoneella kirjoitetut. Väitöskirjatutkija Satu-Maarit Frangou toteaa: ”Kirjoituksen opetuskäytäntöjen ja kirjoitusmenetelmien tasapainottaminen jo varhaisessa vaiheessa on välttämätöntä oppimistulosten parantamiseksi.” Mutta myös näppäilytaitoja on kehitettävä, jotta digitalisoituva maailma ei tule pelottavaksi ja vieraaksi.

Viehkeän kannen vinjettikuva on Satu Kontisen. Kansi on kuin kukkainen koru, se melkein tuoksuu ja vetoaa kirjoittamaan, kuten monenlaiset kirjepaperit. Se myötää Kirjeiden lumon eräänlaista nostalgiaa, joka ei kuitenkaan ole kirjan painavin tuntuma. Painavin on ihana innostaminen ja kannustaminen kirjeiden kirjoittamiseen käsin.

Kirjan lopussa on laaja lähdeluettelo, tunnollisen tutkijan tapaan.

Mihinkäs se kirjastonhoitaja kirjoistaan...

...ja mihinkäs kirjoittaja kirjoittamisestaan. Viime kesänä menetin myös kirjoitustaidon. Kun syrämmen täyttää suuri suru, sanat katoavat, niillä ei olemerkitystä, eikä silloin pysty kirjoittamaan.

Joulun alla aloin harjoitella kirjoittamista ja nyt jatkan puolen vuoden takaista lukemattomuuspäivittelyä.

Vuosi sitten luin tyttären antamaa Dolores Redondon kirjaa Tämän kaiken minä annan sinulle (Gummerus, 2018) hitaasti, miettien ja nauttien, hartaasti. Kuin olisin aavistanut, että kohta ei minusta ole lukijaksi, en pysty lukemaan kuin lyhyitä juttuja ja uutisotsikoita ja jo moneen kertaan lukemiani kirjoja: Parkkista, Rannelaa, Kallioniemeä, Parvelaa…Onneksi ei mielessä käynyt, että pian kirjoittaminenkaan ei sujuisi.

Opin lukemaan ekaluokan syksyllä opin. Siitä asti en ole juuri muuta tehnyt kuin lukenut. Ja joskus myös kirjoittanut. Äiti toimi Koskenkorvan sivukirjaston sivutoimisena sivukirjastonhoitajana ja sytytti minuun mission: kirjastonhoitajaksi, kirjavinkkariksi, lukemaan houkuttajaksi.

Luin aina. Luin työkseni, vapaa-ajalla, sillä työssä ja työajalla ei koskaan ollut aikaa lukea. Lapsille luin koko ajan. 

Luin aina ja kaikkialle, mutta en koskaan vessassa. Meillä ei ikinä ole ollut vessassa kirjoja. Korvissa kyllä.

Mutta nyt en osannutkaan lukea. Jos tartuin kirjaan, luin sivun, mutta en tajunnut sitä, sama sivu oli luettava toisen ja kolmannenkin kerran.

En kyennyt keskittymään. Se oli hyvin murheellista ja masentavaa. En tuntenut itseäni: oliko kirjastonhoitajuus kadonnut minusta kokonaan, enkä ollut enää lukijakaan.

Kesällä, koronakurimuksen ihan vähän hellittäessä, Tornitalomme taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja Antti Iso-Koivisto (1945-2020) sanoi, mitä jos järjestettääs alakerran lasitettuun oleskelutilaan kirjojen vaihtopiste. Kirjastonhoitaja minussa heräsi. Antti raahasi ylimääräisen hyllyn alas, luopui muutamista kirjoistaan samoin kuin minä, ja näin alkoi ”tornitalokirjastomme” elää.

Kehotimme ihmisiä vaihtamaan tai ottamaan kirjoja, ceedeitä ja deeveedeitä, mutta ilmeisesti tiedotimme vähän suurpiirteisesti, koska kirjahyllyn liepeille alkoi tulla kaikenlaista tavaraa vauvanvaatteista pyöränrenkaisiin ja rannekoruista piparirasioihin. Oli pakko ryhtyä ankaraksi ja rajoittaa vaihtopistetavarat kirjoihin, lehtiin, levyihin ja elokuviin.

Kovin usein eivät kirjat vaihdu, mutta joskus hyllyyn ilmaantuu uusia. Niin paljon kirjastontätiä olen, että käyn oikomassa ja taputtamassa rivit suoriksi. Aakkostusta tai luokitusta en ole edes harkinnut, kuten en ikinä omassakaan hyllyssäni.

Olen vähitellen syksyn mittaan harjoitellut lukemista ja nyt voin sanoa pystyväni taas lukemaan.Tällä hetkellä vuorottelen Leena Lehtolaisen Hilja Ilveskero- ja Arttu Tuomisen Labyrintti –sarjoja, mutta ennen niitten seuraavia on vuorossa yllätyslöytö Elina Pullin Tukkasurma.

Molemmat tyttäreni ovat lukijoita. 

Nyt heidän lapsensa lukevat minulle. Se tuntuu liikuttavan ihanalta.

Mihin kirjastonhoitajan lapsetkaan pääsisivät kirjoista? Toinen korvasi sohvan revähtäneen jalan kirjoilla, ei sentään omillaan,  ja toisen joululahjayllätys oli kirjakorvikset.