Mihinkäs se kirjastonhoitaja kirjoistaan...

...ja mihinkäs kirjoittaja kirjoittamisestaan. Viime kesänä menetin myös kirjoitustaidon. Kun syrämmen täyttää suuri suru, sanat katoavat, niillä ei olemerkitystä, eikä silloin pysty kirjoittamaan.

Joulun alla aloin harjoitella kirjoittamista ja nyt jatkan puolen vuoden takaista lukemattomuuspäivittelyä.

Vuosi sitten luin tyttären antamaa Dolores Redondon kirjaa Tämän kaiken minä annan sinulle (Gummerus, 2018) hitaasti, miettien ja nauttien, hartaasti. Kuin olisin aavistanut, että kohta ei minusta ole lukijaksi, en pysty lukemaan kuin lyhyitä juttuja ja uutisotsikoita ja jo moneen kertaan lukemiani kirjoja: Parkkista, Rannelaa, Kallioniemeä, Parvelaa…Onneksi ei mielessä käynyt, että pian kirjoittaminenkaan ei sujuisi.

Opin lukemaan ekaluokan syksyllä opin. Siitä asti en ole juuri muuta tehnyt kuin lukenut. Ja joskus myös kirjoittanut. Äiti toimi Koskenkorvan sivukirjaston sivutoimisena sivukirjastonhoitajana ja sytytti minuun mission: kirjastonhoitajaksi, kirjavinkkariksi, lukemaan houkuttajaksi.

Luin aina. Luin työkseni, vapaa-ajalla, sillä työssä ja työajalla ei koskaan ollut aikaa lukea. Lapsille luin koko ajan. 

Luin aina ja kaikkialle, mutta en koskaan vessassa. Meillä ei ikinä ole ollut vessassa kirjoja. Korvissa kyllä.

Mutta nyt en osannutkaan lukea. Jos tartuin kirjaan, luin sivun, mutta en tajunnut sitä, sama sivu oli luettava toisen ja kolmannenkin kerran.

En kyennyt keskittymään. Se oli hyvin murheellista ja masentavaa. En tuntenut itseäni: oliko kirjastonhoitajuus kadonnut minusta kokonaan, enkä ollut enää lukijakaan.

Kesällä, koronakurimuksen ihan vähän hellittäessä, Tornitalomme taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja Antti Iso-Koivisto (1945-2020) sanoi, mitä jos järjestettääs alakerran lasitettuun oleskelutilaan kirjojen vaihtopiste. Kirjastonhoitaja minussa heräsi. Antti raahasi ylimääräisen hyllyn alas, luopui muutamista kirjoistaan samoin kuin minä, ja näin alkoi ”tornitalokirjastomme” elää.

Kehotimme ihmisiä vaihtamaan tai ottamaan kirjoja, ceedeitä ja deeveedeitä, mutta ilmeisesti tiedotimme vähän suurpiirteisesti, koska kirjahyllyn liepeille alkoi tulla kaikenlaista tavaraa vauvanvaatteista pyöränrenkaisiin ja rannekoruista piparirasioihin. Oli pakko ryhtyä ankaraksi ja rajoittaa vaihtopistetavarat kirjoihin, lehtiin, levyihin ja elokuviin.

Kovin usein eivät kirjat vaihdu, mutta joskus hyllyyn ilmaantuu uusia. Niin paljon kirjastontätiä olen, että käyn oikomassa ja taputtamassa rivit suoriksi. Aakkostusta tai luokitusta en ole edes harkinnut, kuten en ikinä omassakaan hyllyssäni.

Olen vähitellen syksyn mittaan harjoitellut lukemista ja nyt voin sanoa pystyväni taas lukemaan.Tällä hetkellä vuorottelen Leena Lehtolaisen Hilja Ilveskero- ja Arttu Tuomisen Labyrintti –sarjoja, mutta ennen niitten seuraavia on vuorossa yllätyslöytö Elina Pullin Tukkasurma.

Molemmat tyttäreni ovat lukijoita. 

Nyt heidän lapsensa lukevat minulle. Se tuntuu liikuttavan ihanalta.

Mihin kirjastonhoitajan lapsetkaan pääsisivät kirjoista? Toinen korvasi sohvan revähtäneen jalan kirjoilla, ei sentään omillaan,  ja toisen joululahjayllätys oli kirjakorvikset.

 

 

 

 

 

Kirjastotädin lukemiset

Luulin koronaoireiden hävinneen, mutta mitäkittiä, en pysty vieläkään täysin keskittymään lukemiseen. Luen parikymmentä sivua, ja levottomuus iskee. On noustava petistä (en ole ikinä osannut lukea paitsi makuulla) ja kuljeskeltava; onneksi tässä kodissa voi kiertää ympyrää.

En pysty pakottamaan itseäni lukemaan, sillä pakon alla lukiessa tekstistä ei jää mitään mieleen.

Huono lukeminen harmittaa ja kiukuttaa. On niin laskemattomasti lukemattomia kirjoja houkuttamassa.

Opin lukemaan kuusivuotiaana ekaluokalla. Pian luin läpi Koskenkorvan kansakoulun kirjaston lasten ja nuorten kirjat, sitten Koskenkorvan sivukirjaston aikuisille suunnatut romaanit, seikkailut ja jopa sotaromaanit, ja keskikouluun mentyä avautuivat Ilmajoen kunnankirjaston ovet.

Kaikki kaunokirjallisuuden lajit ja genret ovat kelvanneet, runous nousi romaanien rinnalle teinivuosien kasvupyrinnöissä, vieläkin päästelen pitkät pätkät ykkösrunoilijaani, Kaarlo Sarkiaa. Miksi hän silloin oli ykkönen, olen ymmärtänyt vasta paljon myöhemmin.

Ilmajoen kunnankirjastotätinä vuodesta 1968 lähtien luin lähes kaiken suomalaisen aikuisten kaunokirjallisuuden. Suomennokset jäivät vähemmälle. Oli kiva jutella kirjaston ahkerien asiakkaiden kanssa luetuista.

Seinäjoella lastenkirjastolaisena (vuodesta 1976) keskityin pääasiassa lasten ja nuorten kirjoihin. Kuvakirjat, sadut ja seikkailut sopivat hyvin myös perhesyistä: koeluin koko ajan ääneen omille tyttärille. 

Kirjastourani päätyön tein kirjavinkkarina: aluksi tein kirjavinkkausta lapsille ja nuorille ja vanhempainilloissa heidän vanhemmilleen. Tämä kaiken täyttävä missio kirjan ja lukemisen puolesta alkoi marraskuussa 1989 Pietarsaaressa, ja lasten- ja nuortenkirjallisuus täytti kapsäkkini, mielen ja muistin. En juurikaan ehtinyt lukea aikuisten kirjoja.

Kun kirjavinkkarintyö tyrehtyi, aloin paikata aikuiskirjallisuuden lukemattomuutta sattumanvaraisesti ja mielivaltaisesti, ja olen löytänyt hurjan paljon upeita elämyksiä, ja löydän edelleen.

Iän karttuminen on hidastanut minua, ja lukeminen on vähentynyt. Mutta nyt vasta koronan alkaessa alkutalvella ahdistaa, teksti muuttui hämäräksi, mieli kärsimättömäksi ja jouduin työntämään kirjan turhautuneena syrjään. Vain muutama teos on tehnyt lukemisesta helppoa, antoisaa ja kivaa.

Tässä muutamia lukuelämyksiä. Jostain huhtikuusta lähtien olen lukenut pätkissä Margaret Attwoodin Noidan sikiötä (Johnny Kniga 2016), toukokuussa sen rinnalle tuli Miika Nousiaisen Metsäjätti (Otava 2.p. 2011), ja nämä molemmat peittosi Eppu Nuotion Elämänlanka (2020), jonka lukemiseen kului vain kaksi päivää. 

Attwoodin Noidan sikiö kuvaa syrjäytetyn teatterinjohtajan Felixin uhkarohkeaa teatterikasvatusta: hän ohjaa Fletcherin vankilassa oman persoonallisen versionsa Shakespearen Myrskystä. Mister Duke ei paljasta oikeaa henkilöyttään vankilassa. Hän on taitava ja viisas ohjaaja, löytää oikeat tyypit kuhunkin rooliin vankien teatterin suhteen viattomasta porukasta. Näytelmän valmistaminen tarjoaa lukijalle riemastuttavia kohtauksia, jotka huipentuvat ensiesitykseen, siinä Felix pääsee kostamaan syrjäyttäjilleen. Vahva suositus!

Metsäjätti on Miika Nousiaisen kolmas romaani. Kansainvälinen Metsäjätti ajaa Törmälän vaneritehdasta alas, aluksi hyvin viitteellisesti, mutta investointi Uruguayn tehtaaseen vaikuttaa  tietysti rankasti Törmälässä. Kirjan tapahtumia kuvataan yhtiön helsinkiläisen, törmäläläislähtöisen Pasin ja tehtaalla työskentelevän Jannen silmin. Molempien päähenkilöiden elämänkuviot lataavat jännitystä samoin kuin tehtaan kohtalo. Nousiaisella on laaja ja taitava katse havainnoida ihmisiä ja pukea näkemänsä oivaltavasti kiinnostavaksi, myötätuntoa kutsuvaksi. Huumoria pilkahtelee vain vähän, sillä raakaa on elämä Metsäjätin kaltaisen yhtiön kannattavuuden ja tulosten ihmisistä piittaamattomassa nostatuksessa. Kova suositus!!

Ellen Lähde –sarjan kolmas, Elämänlanka, on Eppu Nuotion kiinnostava jännitysromaani. Nopeasti  pari päivää sujahti Berliinissa Ellen Lähteen seurassa. Tykkäsin kovasti sarjan aiemmista osista: Myrkkykeisosta ja Anopinhampaasta. Ellen Lähde on kuusikymppinen aktiivinen nainen, joka löytää tarkkasilmäisenä rikoksen missä liikkuukin. Berliinissä Ellen tapaa elokuvaohjaaja Johannes Svärdin ja saa tältä lipun uusimman elokuvansa, Elämänlangan, ennakkonäytökseen. Hurjan kolmiodraaman kaksi naispääosanesittäjää taistelevat samasta miehestä. Ellen epäilee elokuvan painostavan ja ahdistavan tunnelman löytävän uniinsakin.

Elämänlangan kerronnan katkaisee tämä tästä elokuvakäsikirjoituksen kohtausplarit. Ne vievät tapahtumaketjua kohti traagista loppua. En muista tällaista juonikuviota koskaan tavanneeni. Mutta ei romaani ole silkkaa jännitystä, mukana on romanttisia aineksia, niin voimistuvia kuin haalistuviakin. Nämä lisäävät Elämänlangan kerroksia. Samoin todella paneutuva, havainnollinen ja houkuttava Berliinin kuvaus, joka toimii kutsuna Eppu Nuotion entiseen kotikaupunkiin. Painava suositus!!!