Mihinkäs se kirjastonhoitaja kirjoistaan...

...ja mihinkäs kirjoittaja kirjoittamisestaan. Viime kesänä menetin myös kirjoitustaidon. Kun syrämmen täyttää suuri suru, sanat katoavat, niillä ei olemerkitystä, eikä silloin pysty kirjoittamaan.

Joulun alla aloin harjoitella kirjoittamista ja nyt jatkan puolen vuoden takaista lukemattomuuspäivittelyä.

Vuosi sitten luin tyttären antamaa Dolores Redondon kirjaa Tämän kaiken minä annan sinulle (Gummerus, 2018) hitaasti, miettien ja nauttien, hartaasti. Kuin olisin aavistanut, että kohta ei minusta ole lukijaksi, en pysty lukemaan kuin lyhyitä juttuja ja uutisotsikoita ja jo moneen kertaan lukemiani kirjoja: Parkkista, Rannelaa, Kallioniemeä, Parvelaa…Onneksi ei mielessä käynyt, että pian kirjoittaminenkaan ei sujuisi.

Opin lukemaan ekaluokan syksyllä opin. Siitä asti en ole juuri muuta tehnyt kuin lukenut. Ja joskus myös kirjoittanut. Äiti toimi Koskenkorvan sivukirjaston sivutoimisena sivukirjastonhoitajana ja sytytti minuun mission: kirjastonhoitajaksi, kirjavinkkariksi, lukemaan houkuttajaksi.

Luin aina. Luin työkseni, vapaa-ajalla, sillä työssä ja työajalla ei koskaan ollut aikaa lukea. Lapsille luin koko ajan. 

Luin aina ja kaikkialle, mutta en koskaan vessassa. Meillä ei ikinä ole ollut vessassa kirjoja. Korvissa kyllä.

Mutta nyt en osannutkaan lukea. Jos tartuin kirjaan, luin sivun, mutta en tajunnut sitä, sama sivu oli luettava toisen ja kolmannenkin kerran.

En kyennyt keskittymään. Se oli hyvin murheellista ja masentavaa. En tuntenut itseäni: oliko kirjastonhoitajuus kadonnut minusta kokonaan, enkä ollut enää lukijakaan.

Kesällä, koronakurimuksen ihan vähän hellittäessä, Tornitalomme taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja Antti Iso-Koivisto (1945-2020) sanoi, mitä jos järjestettääs alakerran lasitettuun oleskelutilaan kirjojen vaihtopiste. Kirjastonhoitaja minussa heräsi. Antti raahasi ylimääräisen hyllyn alas, luopui muutamista kirjoistaan samoin kuin minä, ja näin alkoi ”tornitalokirjastomme” elää.

Kehotimme ihmisiä vaihtamaan tai ottamaan kirjoja, ceedeitä ja deeveedeitä, mutta ilmeisesti tiedotimme vähän suurpiirteisesti, koska kirjahyllyn liepeille alkoi tulla kaikenlaista tavaraa vauvanvaatteista pyöränrenkaisiin ja rannekoruista piparirasioihin. Oli pakko ryhtyä ankaraksi ja rajoittaa vaihtopistetavarat kirjoihin, lehtiin, levyihin ja elokuviin.

Kovin usein eivät kirjat vaihdu, mutta joskus hyllyyn ilmaantuu uusia. Niin paljon kirjastontätiä olen, että käyn oikomassa ja taputtamassa rivit suoriksi. Aakkostusta tai luokitusta en ole edes harkinnut, kuten en ikinä omassakaan hyllyssäni.

Olen vähitellen syksyn mittaan harjoitellut lukemista ja nyt voin sanoa pystyväni taas lukemaan.Tällä hetkellä vuorottelen Leena Lehtolaisen Hilja Ilveskero- ja Arttu Tuomisen Labyrintti –sarjoja, mutta ennen niitten seuraavia on vuorossa yllätyslöytö Elina Pullin Tukkasurma.

Molemmat tyttäreni ovat lukijoita. 

Nyt heidän lapsensa lukevat minulle. Se tuntuu liikuttavan ihanalta.

Mihin kirjastonhoitajan lapsetkaan pääsisivät kirjoista? Toinen korvasi sohvan revähtäneen jalan kirjoilla, ei sentään omillaan,  ja toisen joululahjayllätys oli kirjakorvikset.