Kirjastotädin lukemiset

Luulin koronaoireiden hävinneen, mutta mitäkittiä, en pysty vieläkään täysin keskittymään lukemiseen. Luen parikymmentä sivua, ja levottomuus iskee. On noustava petistä (en ole ikinä osannut lukea paitsi makuulla) ja kuljeskeltava; onneksi tässä kodissa voi kiertää ympyrää.

En pysty pakottamaan itseäni lukemaan, sillä pakon alla lukiessa tekstistä ei jää mitään mieleen.

Huono lukeminen harmittaa ja kiukuttaa. On niin laskemattomasti lukemattomia kirjoja houkuttamassa.

Opin lukemaan kuusivuotiaana ekaluokalla. Pian luin läpi Koskenkorvan kansakoulun kirjaston lasten ja nuorten kirjat, sitten Koskenkorvan sivukirjaston aikuisille suunnatut romaanit, seikkailut ja jopa sotaromaanit, ja keskikouluun mentyä avautuivat Ilmajoen kunnankirjaston ovet.

Kaikki kaunokirjallisuuden lajit ja genret ovat kelvanneet, runous nousi romaanien rinnalle teinivuosien kasvupyrinnöissä, vieläkin päästelen pitkät pätkät ykkösrunoilijaani, Kaarlo Sarkiaa. Miksi hän silloin oli ykkönen, olen ymmärtänyt vasta paljon myöhemmin.

Ilmajoen kunnankirjastotätinä vuodesta 1968 lähtien luin lähes kaiken suomalaisen aikuisten kaunokirjallisuuden. Suomennokset jäivät vähemmälle. Oli kiva jutella kirjaston ahkerien asiakkaiden kanssa luetuista.

Seinäjoella lastenkirjastolaisena (vuodesta 1976) keskityin pääasiassa lasten ja nuorten kirjoihin. Kuvakirjat, sadut ja seikkailut sopivat hyvin myös perhesyistä: koeluin koko ajan ääneen omille tyttärille. 

Kirjastourani päätyön tein kirjavinkkarina: aluksi tein kirjavinkkausta lapsille ja nuorille ja vanhempainilloissa heidän vanhemmilleen. Tämä kaiken täyttävä missio kirjan ja lukemisen puolesta alkoi marraskuussa 1989 Pietarsaaressa, ja lasten- ja nuortenkirjallisuus täytti kapsäkkini, mielen ja muistin. En juurikaan ehtinyt lukea aikuisten kirjoja.

Kun kirjavinkkarintyö tyrehtyi, aloin paikata aikuiskirjallisuuden lukemattomuutta sattumanvaraisesti ja mielivaltaisesti, ja olen löytänyt hurjan paljon upeita elämyksiä, ja löydän edelleen.

Iän karttuminen on hidastanut minua, ja lukeminen on vähentynyt. Mutta nyt vasta koronan alkaessa alkutalvella ahdistaa, teksti muuttui hämäräksi, mieli kärsimättömäksi ja jouduin työntämään kirjan turhautuneena syrjään. Vain muutama teos on tehnyt lukemisesta helppoa, antoisaa ja kivaa.

Tässä muutamia lukuelämyksiä. Jostain huhtikuusta lähtien olen lukenut pätkissä Margaret Attwoodin Noidan sikiötä (Johnny Kniga 2016), toukokuussa sen rinnalle tuli Miika Nousiaisen Metsäjätti (Otava 2.p. 2011), ja nämä molemmat peittosi Eppu Nuotion Elämänlanka (2020), jonka lukemiseen kului vain kaksi päivää. 

Attwoodin Noidan sikiö kuvaa syrjäytetyn teatterinjohtajan Felixin uhkarohkeaa teatterikasvatusta: hän ohjaa Fletcherin vankilassa oman persoonallisen versionsa Shakespearen Myrskystä. Mister Duke ei paljasta oikeaa henkilöyttään vankilassa. Hän on taitava ja viisas ohjaaja, löytää oikeat tyypit kuhunkin rooliin vankien teatterin suhteen viattomasta porukasta. Näytelmän valmistaminen tarjoaa lukijalle riemastuttavia kohtauksia, jotka huipentuvat ensiesitykseen, siinä Felix pääsee kostamaan syrjäyttäjilleen. Vahva suositus!

Metsäjätti on Miika Nousiaisen kolmas romaani. Kansainvälinen Metsäjätti ajaa Törmälän vaneritehdasta alas, aluksi hyvin viitteellisesti, mutta investointi Uruguayn tehtaaseen vaikuttaa  tietysti rankasti Törmälässä. Kirjan tapahtumia kuvataan yhtiön helsinkiläisen, törmäläläislähtöisen Pasin ja tehtaalla työskentelevän Jannen silmin. Molempien päähenkilöiden elämänkuviot lataavat jännitystä samoin kuin tehtaan kohtalo. Nousiaisella on laaja ja taitava katse havainnoida ihmisiä ja pukea näkemänsä oivaltavasti kiinnostavaksi, myötätuntoa kutsuvaksi. Huumoria pilkahtelee vain vähän, sillä raakaa on elämä Metsäjätin kaltaisen yhtiön kannattavuuden ja tulosten ihmisistä piittaamattomassa nostatuksessa. Kova suositus!!

Ellen Lähde –sarjan kolmas, Elämänlanka, on Eppu Nuotion kiinnostava jännitysromaani. Nopeasti  pari päivää sujahti Berliinissa Ellen Lähteen seurassa. Tykkäsin kovasti sarjan aiemmista osista: Myrkkykeisosta ja Anopinhampaasta. Ellen Lähde on kuusikymppinen aktiivinen nainen, joka löytää tarkkasilmäisenä rikoksen missä liikkuukin. Berliinissä Ellen tapaa elokuvaohjaaja Johannes Svärdin ja saa tältä lipun uusimman elokuvansa, Elämänlangan, ennakkonäytökseen. Hurjan kolmiodraaman kaksi naispääosanesittäjää taistelevat samasta miehestä. Ellen epäilee elokuvan painostavan ja ahdistavan tunnelman löytävän uniinsakin.

Elämänlangan kerronnan katkaisee tämä tästä elokuvakäsikirjoituksen kohtausplarit. Ne vievät tapahtumaketjua kohti traagista loppua. En muista tällaista juonikuviota koskaan tavanneeni. Mutta ei romaani ole silkkaa jännitystä, mukana on romanttisia aineksia, niin voimistuvia kuin haalistuviakin. Nämä lisäävät Elämänlangan kerroksia. Samoin todella paneutuva, havainnollinen ja houkuttava Berliinin kuvaus, joka toimii kutsuna Eppu Nuotion entiseen kotikaupunkiin. Painava suositus!!!