Kirjeet lumoavat

Terhi Rannelan Kirjeiden lumo (Karisto, 2021) on tavallaan kirje kaikille kirjan, kirjeen, kortin, päiväkirjan, muistilappusten kirjoittajille.

Kirja kuvaa kirjoittamista monista kokemuskulmista, ei vain kirjeiden tai päiväkirjojen, kirjoittamisen aikaa, ei vain tänään ”Kynällä kirjoittaessa aika hidastuu ja mieli rauhoittuu”, vaan aikaa kauan sitten ja ehkä myös tulevaa. Tämän kirjoittamisen seikkaperäisen tietopaketin Terhi Rannela on avannut lukijalle helposti luettavaksi ja mukaansatempaavaksi lukukokemukseksi. Kirjailija on tunnetusti tuottelias, ja monenlaisia teoksia julkaissut: historiallisia romaaneja, nuortenkirjoja, kirjoitusoppaita. 

Terhi Rannela kertoo kirjoittamisen lajeistaan ja tyyleistä ja taustoittaa kertomaansa monien tutkijoiden ja mielenkiintoisten harrastajien ajatuksilla ja käsityksillä. Samaan tapaan kuin Äiti-kirjassaan Terhi lähtee liikkeellä omista ajatuksista, tunteista ja kirjoittamisesta, mutta ei tyydy siihen, vaan vahvistaa sanomaa lainaamalla tunnettuja tekijöitä.

Terhi Rannelan vahva tutkijaominaisuus ja viehtymys historiaan tulee loistavasti esille: postin kulku (Kustin polku, yritin kyllä, mutta en malttanut) ”pitkässä juoksussa”, postimaksujen ja -merkkien kehittyminen, päiväkirjojen synty, tarkoitus, kohde ja mahdollinen lukija, kaunokirjoituksen taito, kirjeet Johannes Vermeerin maalaustaiteessa ja paljon muuta kulttuurihistoriallisesti arvokasta ja kiinnostavaa Kirjeiden lumo sisältää.

Kirjailija on paneutunut Sofia Tolstajan ja Aino Kallaksen elämään julkaistujen päiväkirjojen kautta ja amerikkalaisen Helen Hanffin ja lontoolaisen Marks & Co –antikvariaatin kirjeenvaihtoon. Helen Hanff tilaa 1949 Lontoosta loppuunmyytyjä kirjoja, joita ei hänen kotimaastaan löydy, ja lähettää puolestaan kiitollisena runsaita ruokapaketteja kirjakaupan henkilökunnalle.

 Vaikka tein vuosikymmeniä työtä kirjastoissa, koskaan ei vastaani tullut kirjeiden kirjoitusoppaita. Niitäkin olet löytänyt Kirjeoppaasta (WSOY, 1924) ja Lemmentulkista (1926) Juho Toiskallion Graffitiin. Wraitterin käsikirjaan (Moreeni, 2020) ja Erling Kaggen Kaikki paitsi käveleminen on turhaa –teokseen (Art House, 2020).

Käsinkirjoitetut tarinat muistetaan paremmin kuin läppärillä tai tietokoneella kirjoitetut. Väitöskirjatutkija Satu-Maarit Frangou toteaa: ”Kirjoituksen opetuskäytäntöjen ja kirjoitusmenetelmien tasapainottaminen jo varhaisessa vaiheessa on välttämätöntä oppimistulosten parantamiseksi.” Mutta myös näppäilytaitoja on kehitettävä, jotta digitalisoituva maailma ei tule pelottavaksi ja vieraaksi.

Viehkeän kannen vinjettikuva on Satu Kontisen. Kansi on kuin kukkainen koru, se melkein tuoksuu ja vetoaa kirjoittamaan, kuten monenlaiset kirjepaperit. Se myötää Kirjeiden lumon eräänlaista nostalgiaa, joka ei kuitenkaan ole kirjan painavin tuntuma. Painavin on ihana innostaminen ja kannustaminen kirjeiden kirjoittamiseen käsin.

Kirjan lopussa on laaja lähdeluettelo, tunnollisen tutkijan tapaan.

Rakkaus ei tunne rajoja

Rakkaus on suloinen sairaus. Usein se tekee kipeää, sydän on lujilla, selkäpii säikkyy, kädet vapisevat halusta tarttua toisen käteen. Rakkautta on ilmeisen helppo kuvata eläinten hyvin inhimillisinä tunteina: ihastumisen väreily, epäily kelpaamisesta, halu tehdä vaikutus ja valloittaa ihastuksen kohde. Viidestä vuosikymmeniä mukanani kulkeneista rakkauskirjoista vain yhdessä esiintyy ihminen, Kustaa.

André Dahanin kuvittaman Kuun ja Kustaan suomenkielinen runoteksti on Ilpo Tiihosen riimikynästä (Kustannus-Mäkelä,1987). Alkuteoksessa ei tekstiä ole lainkaan. Kustaa on soutelemassa, ja kas, pulska kuunpuoliska keikkuu ja kieppuu taivaalla ihan mielettömänä ja lopuksi mulahtaa veteen. Kuu parkuu:" - Tolen ottunut laivaan tampuksi, tsit aah! Huisipa sanajaa..." Kustaa auttaa Kuun veneeseen, vie kotiinsa, tarjoaa juustokeittoa iltapalaksi aamutuimaan ja ohjaa nukkumaan. Kuun nukkuessa Kustaa noutaa myös auringon kotiinsa.

" - Kuule, ei päivä ole yhtään yötä kummempi, 

on toinen kirkkaampi ja toinen tummempi ja mitä siitä!

Yksinään ei kukaan riitä!

Ja niin istuksivat Aurinko ja Kuu ja Kustaa, 

jokainen pohdiskellen tarkoitustaan..."

"Jos kaveri on hullu tai hunningolla,

kaveruutta silloin täytyy olla."  

Käytin kirjavinkkarina Kuuta ja Kustaata avaruuskielen testikirjana alaluokissa. Oli kiinnostavaa seurata, kun lapset oivalsivat miten suomentaa kuun puhumaa avaruuskieltä. Aika pian jo kakkosetkin avaruutta taisivat.

Pupuja, pupuja

- Sä taidat tykätä pupuista, totesi Greta meidän yhdessä katsellessa näitä rakkauskirjoja.  Minkäs teet, kun Garth Williams on kuvittanut niin suloisia pupuja monissa kirjoissaan. Pupu etsii omaa kotia (2.p. Tammi, 1972) kuuluu Tammen kultaiset kirjat -sarjaan. Teksti on Margaret Wise Brownin ja ihana, runollinen suomennos Helena Anhavan. 

On kevät ja muuan pupu loikkii tietä myöden, tätä tietä pitkin ja tuon tien poikki, siis pitkin teitä ja poikin se loikkii ja loikkii etsimässä kotia itselleen. Se kysyy sammakolta, punarinnalta ja murmelilta, voisiko se tulla heidän kotiinsa, mutta se ei käy. Ja niin pupu jatkaa loikkimistaan, kunnes kohtaa toisen pupun ja löytää rakkaan ja  kodin tuosta maan alta, kiven alta tuossa.

Tätä kirjaa ei tarvinnut monasti lukea ääneen, kun siitä jäi muistiin pitkiä pätkiä.

Garth Williams on sekä kirjoittanut että kuvittanut iki-ihanan kirjan Valkoinen Pupu ja Musta Pupu (Otava,1968). Aili Palmén on suomentanut teoksen.

Suuressa metsässä asuvat Valkoinen Pupu ja Musta Pupu leikkivät päivät pääksytysten, mutta Musta Pupu istahtaa vähän väliä maahan ja muuttuu surulliseksi. 

Valkoinen Pupu kysyy, miksi toinen on surullinen. Musta Pupu vastaa: Minä tässä vain mietin. Leikit jatkuvat, mutta Musta Pupu pysähtyy yhtenään miettimään. 

"Mitä sinä oikein koko ajan mietit?", kysyy Valkoinen Pupu ja saa vihdoin tietää, mikä leikkikaveria vaivaa.

Pian kaikki metsän eläimet tulevat suureen juhlaan riemuitsemaan ja tanssimaan kuutamossa koko yön. 

Tämä tunnelmoiva tarina on lumoavasti ja herkästi pehmein värin kuvitettu ja kerrottu.

Aivan erityylinen, värikäs, pelkistetty, rauhallinen kuvitukseltaan on Max Velthuijsin Rakastunut sammakko (WSOY, 1989), jonka on suomentanut Riitta Mäyrälä.

Rakkaustarinan idea on samanlainen kuin pupujen tarinassa: ei ole helppoa ilmaista rakastumisen kohteelle tunteitaan. Ainakaan aina. Varsinkaan kun aluksi sammakkoparka ei tiedä edes, mikä häntä vaivaa. "Vuoroin on hiki päässä, vuoroin paleltaa, ja täällä sisällä jyskyttää kummasti, sammakko painaa sydän alaansa."

Jänis tuumii ja hoksaa: Sinä olet rakastunut! Siitäkös sammakko riemastuu, mutta ei ollut ehtinyt ajatella, kehen olisi rakastunut. Kun sammakko hoksaa rakastuneensa sievään, somaan, ihanaan ankkaan, possu närkästyy. "Se ei sovi! Ei sammakko voi rakastua ankkaan. Sinä olet vihreä ja ankka on valkoinen." 

Nyt sammakko alkaa pohtia, miten saisi ankan huomaamaan itsensä. Lopulta hän keksii, että hänen täytyy hypätä korkeammalle kuin kukaan muu. Silloin ankka ihastuisi häneen. Ja niin sammakko harjoittelee lakkaamatta hyppäämistä, eikä yksikään sammakko ollut hyppinyt koskaan niin korkealle. 

Kyllä, kyllä ankka huomaa sammakon, ja he rakastivat toisiaan rajattomasti. "Sammakko ja ankka...vihreä ja valkoinen. Rakkaus ei tunne rajoja."

Lapsen ja vanhemman rakkaus

Tuottelias ja runsaasti suomennettu Debi Glior on sykähdyttänyt monien sydämiä Kulta pieni -kirjallaan (3.p. WSOY, 2009), jonka Ilpo Tiihonen on taidokkaasti riimittänyt suomeksi. 

Olin Jyväskylän liepeillä kulttuurimyönteisessä seminaarissa, jossa sain kertoa näkemyksiäni lastenkulttuurista. En muista tarkkaa aikaa, otsikkoa, en paikkaa. Muistan kuitenkin hyvin, miten seminaarin loputtua ympärilleni kertyi lukuisasti ihmisiä kysymään, mikä olikaan puheenvuoroni lopetuskirja. He halusivat lukea itse lapsille tai itselleen Kulta pienen. Joku sanoi kyynelten kihonneen silmäkulmaan.

"Voiko rakkaus mennä rikki", kysyi Pieni. "Ja voiko sen korjata, auttaako liima tai teippi tai tikki?"

"Voihan nenä, nyt tuli tenä", sanoi Suuri. "Sitä kun minä en tiedä, mutta ei rakkautta ainakaan roskiin viedä."

Pieni pelkää, että Suuri ei rakasta häntä, jos hän on "möhnää ja pöhnää ja myrkkysientä". 

"Kulta pieni", sanoo Suuri. "Aina päästä häntään asti rakastan sua valtavasti."

Toivon että kaikki vanhemmat oppivat ulkoa tämän kirjan sanat ja sanoman ja kertovat lapsilleen usein rakkaudestaan. 

Ystävän menetys

Tapasin Marja-Leena Tiaisen Kajaanissa Kirjastopäivillä noin vuosisata sitten. Fanitin häntä Tammen Vihreä Varis –sarjassa ilmestyneiden Ville Vatasten takia. Pesäpalloa harrastava Ville oli hiljan muuttanut Itä-Suomeen Nurmoosta. – Miksi Nurmoosta? utelin kirjailijalta. – Nurmon Jymy on niin kiehtova pesisseuran nimi!

Lasten- ja nuortenkirjastonhoitajana luin tietenkin kaikki etunimikaiman kirjat, ja moni niistä kuului kirjavinkkarin kassiklassikoihin. Kireitä siimoja, Antti kuvaa kalastusretkeä Tenolle. Viihdyin kirjan parissa hyvin ja opin paljon. Titin, jalan ja kojamon.

 Monesti palkittu Marja-Leena Tiainen on kirjoittanut kymmeniä lasten, nuorten, nuorten aikuisten ja aikuistenkin kirjoja. Hänen kielensä on elävää, ilmaisuvoimaista suomea, joka taipuu myös tiiviiksi selkokieleksi. Luin selkokielisen Poika joka katosi – kirjan (Avain, 2015) ääneen Niittyvillan koulun yläluokkalaisille, eikä yksikään muu kirja tai tarina saanut melko rauhattomia kavereita kuuntelemaan yhtä keskittyneinä.

Viime vuonna ilmestynyt Sydänystäväni Kirsti (Icasos) kertoo 59-vuotiaasta Sirkasta ja hänensurustaan rakkaan ystävän menehdyttyä kolarissa. Sirkan puoliso Pentti on kova kalamies. Hän on melko hiljainen mies, mutta muuttuu Lapissa aivan toiseksi, kalajuttuja piisaa. Tyttäret Maarit ja Sanna ovat jo omillaan, kuopus Sami on myös räpistelemässä kotipesästä maailmalle. Hän keskeyttää intin ja hakee sivariksi. Samin homous yllättää vanhemmat, mutta isoksi tragediaksi asiaa ei paisuteta. Velvollisuudentuntoinen Sirkka käy lähes päivittäin katsomassa äitiään Annalan palvelutalossa.

Kirsti ja Sirkka ovat reissanneet yhdessä jo 13 maassa. Nyt he miettivät minne matkustaa Sirkan 60-vuotispäivää viettämään. Kirsti ehdottaa Utsjokea,Tenoa.

- Matkoille minä kyllä haluan, mutta että Tenolle…Voi hyvänen aika, Kirsti, oletko sinä tosissasi?

- Ei Sirkasta ole lohensoutajaksi, Pentti virkkoi. – Sinusta vielä vähemmän.

Kirsti kiittää Penttiä kannustuksesta, mutta jatkaa sinnikkäästi: - Pentti ja Veikko voivat kalastaa, ja me Sirkan kanssa retkeillään omin päin.

Kun Sirkka palaa pesisottelun kioskivuorosta, odottavat Sanna ja Pentti vakavina häntä.

- Käyhän istumaan, Pentti kehottaa ja kertoo Kirstin olleen auto-onnettomuudessa.

- Äiti, Kirsti on kuollut, sanoo Sanna.

Lamauttava tunne tyhjentää ilmat Sirkan keuhkoista. Maailma kiepsahtaa ympäri. Häntä oksettaa.

Sirkka ja Kirsti ovat jakaneet ilot ja surut vuosikymmeniä ja tehneet kaikkea yhdessä. Nyt Sirkan elämään on ilmaantunut ammottava aukko. Hän hoitaa sijoitusneuvojan työnsä, tekee kotihommat, käy kaupassa, tapaa ihmisiä, mutta tuntuu että hän on vain puoliksi läsnä ja olemassa. Vain Kirstin haudalla hän on itsensä. Hän kertoo Kirstille ajatuksiaan ja tunteitaan, joista ei kenellekään kykene avautumaan.

Sami muuttaa Helsinkiin, Maarit ja avopuoliso eroavat ja työssäkin tulee ikäviä tilanteita. Sirkan äiti kuolee. Sirkka äksyilee puolisolleen. 

Kohta 60. Elämä on ohi. Kukaan ei voi Kirstin paikkaa täyttää. Sirkka ei jaksa enää. Ei ole enää mitään odotettavaa. Suru väsyttää armottomasti. Sirkalla on burn out, työpaikkalääkäri toteaa ja kirjoittaa hänelle sairauslomaa. Sirkka saa nyt luvan perästä levätä ja yrittää ottaa rennommin. Hitaasti hänen mielensä kevenee.

Aika soljuu eteenpäin. Sirkka käy yhä juttelemassa hautausmaalla Kirstille. Siitä on tullut kylällä puhumista, Pentti kertoo ja Sirkka tietenkin loukkaantuu. Nyt hän voi kuitenkin äidin haudalla käydessään tervehtiä Kirstiä.

Sydänystäväni Kirsti sai minut miettimään rakkaan ihmisen menettämistä. Rakkaan, oli se lähiomainen tai ystävä, äkillinen kuolema on aina shokki ja aiheuttaa syvältä viilltävää kipua. Aluksi traaginen tapahtuma ei tunnu todelta, mutta vähitellen epäusko muuttuu epätoivon ja vihan kautta suruksi, ja jonkin ajan kuluttua menetykseen suostumiseksi.

Aika parantaa on usein sanottu lohdutusyritys. Jokaisen rakkaan kuoleman kohdalla olen vastustanut tuttua fraasia, mutta hyväksyessäni surun se alkaa hellittää ja muuttuu kaipaukseksi.

Uskon Sydänystäväni Kirstin lohduttavan hiljan hyvän ystävän tai läheisen menettäneitä. Ehkä samastuminen Sirkan suruun auttaa murheellista kokemaan, että hän ei ole ainoa, joka on menettänyt läheisen. 

Kirstin ehdotus syntymäpäivän vietosta Tenolla on muhinut Sirkan mielessä. Hän ehdottaa mökin varaamista kahdeksi viikoksi.  MMarja-Leena Tiainen on ahkera Lapin kävijä, maisemat ovat tuttuja, ja hän kuvaa aistittavasti Lapin lumon. Sirkka pelkää pitkästyvänsä Tenolla ilman Kirstiä, ihan turhaan. Ja kohta on 60-vuotissyntymäpäivä.

Erityinen (haastava) lapsi

Niina Hakalahden Kaleidoskooppi (Karisto, 2021) kuvaa elämää, joka muuttuu kaleidoskoopin tavoin vähästä, sanasta, jopa ilmeestä, odottamattomasti erilaiseksi kuvioksi.

Anni ja Juho saavat vihdoin vauvan, kauniin ja siloisen pojan, täydellisen pienen ihmisen.

Suloinen Johannes potee ankaraa koliikkia. Yöt poika huutaa, eivätkä vanhemmat pysty nukkumaan. Itkuisuus ei lienny kolmikuukautisella, ei puolivuotiaanakaan.

Perhepäivähoitajalta tulee ikäviä raportteja Johanneksen käytöksestä. Yksityisen Päiväkodin lastentarhanopettaja haluaa keskustella vanhempien kanssa lapsen asiasta. Johannes on haastava lapsi. Koulukypsyystestissä poika saa epätasaiset pisteet, mutta keskiarvon perusteella hän voi aloittaa koulun ikäistensä kanssa.

Onneksi Kalle pääsee lähikoulussa samalle luokalle. Kaverisuhteen katkaisevat Kallen vanhemmat yhden yökyläilyn jälkeen.

Johannes nukkuu huonosti. Johannes oksentaa helposti. Johannes saa raivareita. Johannes paiskii mukit seinille. Johannes on hankala lapsi. Häntä tutkitaan niin julkisella kuin yksityiselläkin puolella, mutta selkeää diagnoosia ei löydy. Ja Johanneksen kasvaessa myös vaikeudet kasvavat: huutaminen, tavaroiden paiskiminen, aggressiivisuus koulussa. Luokanvalvoja ehdottaa, että Anni ja Juho ottaisivat itse yhteyttä lastensuojeluun, jospa sitä kautta löytyisi apua.

”Aika paljon on yritetty, eikä kauheasti ole tullut tuloksia, Anni sanoo.” On oltu neuvolassa, lastensuojelussa, psykologilla, koulukuraattorilla, psykiatrilla, mutta Johannekselle ei ole apua löytynyt.

Annin ja Juhon erilaiset taustat aiheuttavat usein kurjia tilanteita. Annin perhe on tavallinen oululaisperhe, Juho taas kuuluu vauraaseen, niin sanottuun sivistyssukuun, jossa nenänvartta pitkin katsotaan luottokortilla maksavia ihmisiä. Sydämen sivistyksestä ei voida puhua. Anni huomauttaa usein kitkerästi Juhon vanhempien ja sisarusten suhtautumisesta Johannekseen ja mielipiteistä Stockmannin Herkun huonosta asiakaspalvelusta.

Anni työskentelee taidemuseossa. Hän saa suunnitella ja rakentaa taidenäyttelyjä. Kirjassa onkin tämän tästä lyhyt kuvaus jostain Annin rakastamsata taideteoksesta. Ne ovat kuin pieniä pakoja, lepohetkiä harmaasta arjesta. Kuin muistutuksia asioiden suhteellisuudesta.

.

Kaleidoskooppi on rakenteeltaan triptyykki, jonka ensimmäinen osa on Annin päiväkirjamaisia muistiinpanoja vuosilta 1984 - 2004, toinen osa kuvaa perheen elämää vuodesta 2008 eteenpäin, kolmas osa alkaa keväästä 2013 ja päättyy Epilogiin 2021.

Lukiessani Kaleidoskooppia mielessäni kuohuu monenlaisia tunteita myötätunnosta kiukkuun, turhautumisesta sääliin. Eikö hyvinvointivaltiossa tosiaan löydy apua ja tukea pahoinvoivalle perheelle. Elävätkö vanhemmat epävakaan ja herkän erityislapsen armoilla? Eikö varmasti haastavalle lapselle löydy omaa kategoriaa: ADHD sanoo yksi asiantuntija, ja toinen pian kumoaa diagnoosin.

Anni kadehtii niin sanottuja normaaleja perheitä, joiden lapset käyttäytyvät tavallisesti, ja nuoret hoitavat työnsä kunnialla. Kun Johannes muuttaa kotoa Miken alivuokralaiseksi, ei tilanne helpotu vähääkään. Pojasta on huolta koko ajan: mitä hän tekee, nostaa pikaluottoja, tappelee ja kieltää stalkkaamasta.

Anni aloittaa Johanneksen lääkärikäyntien ja tutkimusten tuottaman paperikasan perkaamisen. Yhteydenotot, epikriisit, lastensuojelun selvitykset, reseptit, kaikki vaan silppuriin. Paperi paperilta häviää paha. Samalla nousee uusi epäily: ovatko he eläneet näitten lausumien mukaan. Ovatko nämä paperit muovanneet heidän suhtautumistaan Johannekseen? Kesken paperisilputuksen Johannes tulee käymään. Hän ottaa yhden paperin ja katsoo sitä. – Ei näistä ollut mitään apua, hän sanoo.

Johanneksen on kokeiltava lähes kaikki. Hän on lähes rajaton. Mutta vaikka hänen vanhempansa ovat aivan näännyksissä ja kyllästyneitä, eivätkä hoe pojalleen, että rakastavat häntä, he rakastavat häntä. Toivoton Johannes ei ole.

Kirjailija, sanataideohjaaja, kirjallisuusterapeutti Niina Hakalahdella on ihastuttava sivupersoona Amanda Vaara, jonka humoristisesta, hyväntuulisesta ja jännittävästäkin Majatalo Villa Venla -sarjasta olen tykännyt kovasti. Sarjaan on tulossa viides osa.                                                                                                                                                                     Niina Hakalahden tapa kirjoittaa on taloudellista ja niukkaa ja samanaikaisesti myös runollisen rikasta. Vaikka aihe on raskas ja ravisteleva, kieli on täsmällistä ja tyyntä, ei liioittelua, ei lässytystä, ei dramatiikkaa. Huumoria kirjassa on yhtenään, tilannekomiikkaa ja tummia, mustia ironian ja teräviä (pikku)ilkeyden sävyjä.

Elämää Neuvosto-Eestissä

Paula Havasteen Pronssitähti (Gummerus, 2018) lähti mukaani kirjaston tyrkkyhyllystä, ja niin alkoi matkani Neuvosto-Eestiin Saarenmaalle.

Vilja ja Villem Talvik elävät Orissaaren regiimissä. Molemmat tekevät raskasta työtä kalasovhoosissa. Vilja särkevin sydämin sitoo poikansa Meeliksen kiinni pöydänjalkaan lähtiessään perkaamaan kaloja. Hän on lujilla myös nuorena miniänä: Villemin äiti on ankara ja vaativa. Talvikeilla on pieni maapala ja muutama kotieläin, jotka ovat Viljan vastuulla.

Villem voittaa runollaan pronssitähden, ja hänet kutsutaan Tallinnaan hakemaan kunniakirjaa. Vilja antaa miehelle tehtäväksi hankkia uusi porsas, oikeaa jooksiirirotua. Viaton maalaisnuorukainen ei pärjää pääkaupungin muka-leikkisille tovereille, ja kulttuurimatka muuttuu ryyppyreissuksi. Viljan Anna-täti, kulttuurikeskuksen tiukka emännöitsijä, kuitenkin tasoittaa tilannetta.

Pronssitähti nappasi heti mukaansa, enkä voinut kirjaa käsistäni laskea ennen kuin kunniarunoilija on selvinnyt kunnialla ja ehjänä pääkaupungista kotiin, tuliaisina karjuporsas. Silloin oli jo myöhä. Viljan ja Villemin tarina vetosi niin, että oli pakko varata kaikki sarjan teokset.

                      

Vierashuoneet (Gummerus, 2019) kuvaa miten, Anna-täti järjestää Talvikeille parempaa elämää. Hän tuntee Tallinnan Kulttuurikeskuksen tärkeät toverit kulttuuripääsihteeriä myöten. Anna-tädin suhteilla asiat hoituvat, vierashuoneet valmistuvat, tosin rakennusprikaatin kovistelun jälkeen ja majatalotoiminta pääsee alkuun.

Villemin runoilijan tehtävä on kirjoittaa, annettujen ohjeiden mukaan, ja Vilja emännöi majataloa. Molemmat vapautetaan kalasovhoosin työvelvoitteesta.

On jännittävää kun ei tiedä millaisia taiteilijoita kulttuurikeskus Tallinnasta lähettää. Lujan takaa Vilja kerää ruoka-ainekset ja tekee pitkää päivää tarjotakseen hyvän ylöspidon vieraille. Hän on urhea nainen, eikä huuda mielensä kapinaa julki.

Morsiusmaljassa (Gummerus, 2020) majataloa suurennetaan: lisää huoneita tehdään väentupaa, talliin ja sikolättiinkin. Anna-täti tuo nuoren, pahasti traumatisoituneen Aiven Talvikien majataloon. Raskaana oleva Aive auttaa Viljaa kaikissa askareissa, Vilja synnyttää toisen lapsen lähes samaan aikaan Aiven kanssa. Naiset selviävät yhdessä majatalon töistä, vauvojen hoidosta ja muusta eteen tulevasta. Vähitellen Aive alkaa avautua ja luottaa, siinä Viljan viisaalla myötäleämisellä on osansa. 

Kesän alussa suuri filmiporukka tulee vieraaksi, ja se tuo paljon työn lomaan vaihtelua ja säpinää.

Saarelaislaulu (Gummerus, 2021) sarjan neljäs osa ulottuu vuoteen 1967.

 

Nyt ollaan vuoroin Viljan matkassa Tallinnassa ja vuoroin Merle Talvikin ja Aiven pojan Vilmarin mukana pioneerileirillä Suomessa, Hanasaaressa.

Merle on aktiivinen Komsomol-nuori, Vilmar haluaa muusikoksi, kitaristiksi. Merle ottaaa asiat niin kuin ne ovat, Vilmar ihmettelee. 

Vilja ja Anna-täti yrittävät hoitaa Anna-tädin asiaa kulttuuripääsihteerin kanssa, mutta tämä toveri ei vanhaa tätiä kunnioita. Nyt Vilja huomaa, että hän on kerännyt itseensä sitä topakkuutta ja vahvuutta, jota hän aikoinaan Anna-tädissä ihaili.

Nämä neljä kirjaa kuvaa aikaa vuodesta 1949 vuoteen 1967. Vilja toteaa yhtenään, miten melkein mikään itsenäinen ajattelu ei ole sopivaa. Ei saa arvostella. Pitää olla hiljaa. Ei voi valittaa. On alistuttava. Hän laulaa mielessään omia kauniita saarelaislauluja, ja katsoo pelokkaana ympärilleen, ettei vain kukaan toveri näe ja kantele: Siperian liput ovat halpahintaisia.

Ero Viron ja Suomen välillä on suuri, yhteiskunnallisesti ja ulkoisesti. Kuitenkin ihmiset ovat samalla tavalla monenlaisia molemmissa maissa. On ilkeitä ja ahneita ihmisiä, auttavia ja hyviä tovereita.

 

Vilja suostuu naisen asemaansa ja muistaa muita puhutellessaan sanoa: Kiitos, toveri. Paula Havaste maalaa hienosti Saarenmaan maisemia, kuvaa tarkasti luontoa, eläimiä, kotielämää, viljelyä, ruokia, olkipatjan täyttämistä. Luin kirjasarjaa erityisesti Viljan kypsymisen kuvauksena: hento nuorikko kasvaa vuosikymmenten mittaan varmaksi, viisaaksi ja muita tukevaksi naiseksi.

 

Raikas runotuulahdus

 

 

 

 

Postiluukusta kolahti raikas runotuulahdus Peräseinäjoelta, Etelä-Pohjanmaalta. Johanna Pitkäranta on pitkään kirjoittanut murtehellansa niin pakinoota ku runojaki. Nyt runot ovat päässeet koviin kansiin:Valakiapuoli Runoja murtehella ilmestyi pari kuukautta sitten Books on Demandin julkaisemana.

Valakiapuoli sisältää lyhyehköjä runoja, joissa liikutaan Peräseinäjoen maisemissa: osuuskaupassa, elokuvissa, markkinoilla ja Kalajärvellä, tehdään askareita kodin ympäristössä ja kotona, seurataan lampaita, kanoja, ja kaikkein tärkeintä, kissiä.

Koko ajan mieli on liikkeessä: havaintoja, ajatuksia, kysymyksiä, muistoja, pohtimista, semmoista kiinnostavaa ja tuttua elämän tunnustelua, johon on helppo samaistua.

KUKA MOON –runossa paljastuu kirjastonhoitajan identiteetti. Joskus työmaalla / ku mä kävelen / kiriakasan kans, / mun askeleheni on köykäänen ja / tanttu tuntuu sopevalta päällä, / mää tierän / mihkä moon menos / ja pienen hetken aijan / musta tuntuu, / jotta mää tierän senki, / kuka moon.

Kun jään pohtimaan NIKSI-runoa: Sellaasta niksiä kaipaalisin, /millä helepooten / kaiken ittesnänsä muuttaas / aiva toisemmoiseksi / mieluuten yhyres yös, / tai kahareski / jonsei muutoon onnistu, silmiin osuu TANOTORVI: Kukkoo ei oo kommonansa, / vaikka ajaa / viissatasella Sampolla äärehen. / Mutta otappa pieni matto, / jonka kravahutat / yhyren kerran / tuvan takana / salaa ja varkahin! / Jo huutaa kukkoo / niinku tanotorvi, / ja kaharenkymmenen / kilometrin säteheltä / lähtöö ihmiset kysymähän, / onko meirän sirkkelis / jotaki pahoonki vikaa.

Valakiapuoli on monipolvinen kokoelma. Lapsuus- ja nuoruusmuistot, monet rakkaat ihmiset, persoonalliset kotieläimet, erilaiset tapahtumat ja sattumukset, rauhalliset koti-illat ja rakkaus ovat myös runojen aiheita.

Eräänä päivänä runoilija on hiljaisuutta tarvitseva ja paljoon puheeseen väsynyt introvertti, toisena itsetietoinen tarkkailija ja näkijä. Hän ei kaihda runoissa tummiakaan sävyjä tai kipeitä tuntoja, mutta kokoelmasta välittyy valakiapuoli.

Jos Johanna Pitkäranta kapinoikin tavanomaista, äkkinäästen hyvää arkea vastaan, hän on löytänyt täyden tapansa olla omassa elämässään kotonaan. VALAKIAPUOLI kokee hyviä hetkiä: Äkkinäänen sanoos, / jotta asumma kokolailla / keskellä ei mitää. /  On täälä ny kumminki / junarrata / komia järvi / huuritoon sikala / ja meirän tupa.

Meidän tuvassa asustaa yhteen kasvanut pariskunta. KAUPAS: Kävimmä molemmat kaupas/ eriksensä, / ku emmä havaannehet sopia, / kumpi kävis. /Tulimma kotia, / ja kumpiki oli ostanu / maitua / jäläkiuunipaloja ja / kissinruokaa.

Murteella kirjoitettu teksti ei välttämättä ole humoristista. Murre kirjoitettuna ei ole itsestään selvästi hauskaa, vaan monille vaikeaa sulatettavaa. Murrerunojen huumori tulee niiden sisällöstä ei kielestä.

Johanna Pitkärannan huumori ei synnytä kikatus- tai hekotusreaktioita, vaan hiljaista hyvänmielen hyrinää. Lähes joka runo kutsuu toistuvaan lähilukuun, niiden rivien välistä  lukija löytää merkityksellisiä oivalluksia. Yhden tason läpijuoksulyriikkaa eivät Valakiapuolen runot ole.