Haminoi, päässäni täyteys - runokurssikesä

Tommi Parkon runokurssi

Kuolema on kulkenut mukanani isän kuolemasta (1965) lähtien. Se on raivostuttanut, itkettänyt, ärsyttänyt, pelotellut, rääkännyt. Se on vienyt monia rakkaitani. Kuoleman läpi olen elänyt, herkillä ja vajaasti,

kunnes

Haminan Poitsilassa Tommi Parkko antaa viisipäiväisen runokurssin ensimmäisen tehtävän: kirjoita niin kliseinen runo kuin mahdollista, toiseksi kirjoita niin tuore runo kuin mahdollista. Aiheesta kuolema.

Kirjoitan:

1. Kuu hopeoi viikatteen.

Loppuun palanut narsisti huojahtelee.

Tuosta kaikki irti, viikatemies lipoo suupieliään.

Nyt leimaan lippusi, matkasi on viimeinen.

Kun vainajan sielu soljuu Tuonelan virrassa,

äiti katsoo kotona kampaa.

Ei verta! Ei kuolema korjannut poikaani vielä,

vielä Lemminkäinen elää.

2. Kuolema kyljessä kuin ystävä,

kuin ylkä kainaloinen.

Vielä ei ole aika.

Vielä kaksi kuukautta Priorin Extraa

(joka ravitsee hiuksia sisältä päin, mainostaa Miika Nousiainenkin).

Sitten tukkani riittää arkkuvaatteeksi.

Pidän palavista tyypeistä. Asialleen vihkiytyneistä. Joilla on missio. Kuten on runousalan monitoimityyppi Tommi Parkko, haminalaislähtöinen runoilija, kustantaja ja kirjoittajakouluttaja.

Runokurssilla me kuusi osallistujaa saamme roiman annoksen runoustietoa, keskustelemme paljon, teemme yötehtäviä, jotka puretaan seuraavana päivänä. Ryhmä on turvallinen ja ystävällinen (sosiaaliselle erakollekin).

Olen liekeissä: runoa aamusta iltaan, ajatusten jakamista, vuorovaikutusta, sanojen kieputusta, iloa uskalluksesta olla mukana, elämisen täyteyttä, haminoimisen täyteyttä.

Onko kuolema on hellittämässä otettaan? Olenko päästämässä irti surusta?

Nyt hahmottelen pitkästä aikaa tekstiä blogiini Kirjoituksia 13. kerroksesta. Tästä runoriemusta kirjoitan. Aloitan kymmeniä kertoja, kolmannella rivillä teksti tyssää. Turhaudun. Luovutan. Se tekee kipeää.

Kaiku-lausuntakurssi

Sitten on vuorossa lausuntataiteilija, teatteri-ilmaisun ohjaaja, näyttelijä Inkeri Kivimäen ohjaama Kaiku-lausuntakurssi, jossa jokaisella osallistujalla on valmisteltavana kolme runoa viidessä päivässä.

Kurssilla runosta riisutaan kaikki ylimääräinen, joskus jopa sanat ja pureudutaan sisimpään, ytimeen ja annetaan sille ääni ja väri, julkinen muoto, tulkinta. Kymmenellä kurssilaisella on 30 erilaista runoa. Taitava Inkeri Kivimäki näkee harjoittelemamme runoesitykset luovalla, yllättävällä ja mielikuvituksellisella tavalla ja opastaa meitä kohti tehokasta ja puhuttelevaa tulkintaa. Lausujien runomaailma on valtavan rikas, määrätön miltei.

Se huutaa kirjoittamaan. Raapustan lyhyitä runohkoja tulkittavana olevien runojeni lomassa. On hurjaa seurata, miten runot käyvät vuoropuhelua, valmiit, kauan sitten kirjoitetut, omat tai toisten, ja nämä uudet, vielä hahmottomat ajatussilput ja ilmaisulipareet

Sykertyä erakoksi uutisilta,

kiertää sanojen virtaa,

lievää ikävää, suurta huolta.

Kuolemalla on luja pesä maailmassani,

painaa kuin korkea aalto,

naakkana lentää

ja varisee sanoina

runojen pimeille poluille.

Taivas etsii nyt juhlapukua,

kuun kultaa, vaiettua hopeaa,

sillä tätä on juhlittava,

selviytymissatujen alkua,

äänetöntä runoutta.

 

Nyt kirjoittaminen kaihtaa kynääni. On keksittävä jotain. Silmiin osuu Lempeän kirjoittamisen kurssi Turussa Kirjan talossa. Löytäisinkö Turusta avaimen?

Lempeää kirjoittamista

Monialainen kirjailija, runoilija, kirjallisuusterapeutti, kirjoittajaohjaaja Niina Hakalahti houkuttaa lempeästi seitsemää kirjoittajaa ajattelemaan, keskustelemaan ja tekemään viiden minuutin kirjoitusharjoituksia. Lempeän Niinan ohjauksessa jokainen rohkenee lukea parin päivän aikana syntyneet tekstit.

Niina Hakalahti ja Tommi Parkko toimivat ohjaajina samalla metodilla: luennoinnin sijaan molemmat puhuvat kirjoittamisasiaa ja teettävät harjoituksia. Molemmat ovat lahjakkaita palautteenantajia, jotka kannustavat kirjoittajia eteenpäin omaääniseen ilmaisuun.

Tuli runo!

Omenia kuin kuulia nurmikolla,

tykkien lähettämiä;

pojat ovat laukaisseet kuulat vauhtiin,

tappavan vauhdin osoite on vihollinen,

ja nyt vihollinen on viaton,

viaton tyttö elämänsä alussa

tyttö sinikeltamekossaan,

käsivarrella kori,

menossa poimimaan omenoita,

mehukkaita valkeita kuulaita.

Kuula katkaisee matkan.

Äiti voi kuolla vain kerran

Samuli Lampinen viestitti minulle helmikuun alussa: ”En uskonut, että seuraavaksi julkaisemani runokokoelma kertoisi oman äidin kuolemasta. Toisin kävi. Syöpä ei suostunut neuvottelemaan.”

 

Samuli Lampisen Kovettu nainen (Books on Demand, 2022) on kaunis kirja. Kannen surullisenkauniin mustavalkovalokuvan on ottanut Jukka Heinovirta. Kuvassa tasainen, laaja peltoaukea katoaa kauas pehmeään etäisyyteen.

 ”Äiti voi kuolla vain kerran.” lopettaa Kovettu nainen -kokoelman ensimmäisen runon. Runo avaa koko runokokoelman: kuolema tulee kohti, eikä sitä vastaan parane tapella, miten voisikaan!

”Otan kokemuksen vastaan”, runoilija kirjoittaa.

Jo tätä runoa kokiessa minulta tuli itku.

 

Pojan rakkaus äitiä kohtaan on syvää, kaunista, tunteita paisuttelematonta, äidin tuntevaa ja häntä ymmärtävää.

”Jos äiti olisi hakeutunut lääkäriin / ajoissa / tai käynyt testeissä säännöllisesti, / hän ei olisi ollut äiti, jonka me tunnemme. / Emmekä me meitä, jotka tuntevat itsensä avuttomiksi.”

 

Runoilija seuraa äidin sairauden vääjäämätöntä etenemistä. Hän kirjoittaa eleettömästi, todesti,  tekee tarkkoja havaintoja ja selkeitä kuvia äidistä ja kaikesta siinä ympärillä, sisällä ja ulkona. Jotkut kuvat ovat huumorin, mustankin, sävyttämiä: ”Äiti laihtuu niin, että sormukset lentelevät.”

”… Äitienpäiväsankari jäi sänkyyn selaamaan kuolinilmoituksia, senioreiden Facebookia.”

 Samuli Lampinen pohtii sairautta, toivoa, elämää ja kuolemaa, irti päästämistä.

”Jotain me ymmärrämme päästäessämme irti, / yritän ajatella, / kuolema selvittää elämän epäselvän vyyhdin.”

 

Kuva Marleena Lampinen

Pitkin matkaa syntyy kysymyksiä, jotka jäävät vastauksitta.

”Kumpi on tärkeämpää / pitää elossa / toivoa vain elämää?”

 Samuli Lampisen kokoelman nimi saattaa ehkä lukijan ymmälle. Mitä kovettu tarkottaa? Itselleni sana on tuttu lapsuuden Koskenkorvalta. Kovettu on jotain mahtavaa, parempaa kuin hyvä, jotain hienoa, kunnioitettavaa ja ihailtavaa. Kovettu ihminen on ihailtava, mainio, hyvä tyyppi.

 En voi sanoa tunteneeni hyvin Samuli Lampisen äitiä, mutta toki tiesin hänet. Olimme muinoin samaan aikaan Unicefin seinäjokelaisryhmässä, ja muistan hänet toimeliaana, huumorintajuisena ja lämpimänä ihmisenä, kovettuna tyyppinä.

 Samuli Lampisen Kovettu nainen käy hyvin Terhi Rannelan Äidin runolliseksi rinnakkaisteokseksi. Molemmat kirjat tarjoavat samastumismahdollisuuden, ja uskon kumpaisenkin lohduttavan äitinsä tai muun läheisensä menettäneitä.

 

 

Ystävän menetys

Tapasin Marja-Leena Tiaisen Kajaanissa Kirjastopäivillä noin vuosisata sitten. Fanitin häntä Tammen Vihreä Varis –sarjassa ilmestyneiden Ville Vatasten takia. Pesäpalloa harrastava Ville oli hiljan muuttanut Itä-Suomeen Nurmoosta. – Miksi Nurmoosta? utelin kirjailijalta. – Nurmon Jymy on niin kiehtova pesisseuran nimi!

Lasten- ja nuortenkirjastonhoitajana luin tietenkin kaikki etunimikaiman kirjat, ja moni niistä kuului kirjavinkkarin kassiklassikoihin. Kireitä siimoja, Antti kuvaa kalastusretkeä Tenolle. Viihdyin kirjan parissa hyvin ja opin paljon. Titin, jalan ja kojamon.

 Monesti palkittu Marja-Leena Tiainen on kirjoittanut kymmeniä lasten, nuorten, nuorten aikuisten ja aikuistenkin kirjoja. Hänen kielensä on elävää, ilmaisuvoimaista suomea, joka taipuu myös tiiviiksi selkokieleksi. Luin selkokielisen Poika joka katosi – kirjan (Avain, 2015) ääneen Niittyvillan koulun yläluokkalaisille, eikä yksikään muu kirja tai tarina saanut melko rauhattomia kavereita kuuntelemaan yhtä keskittyneinä.

Viime vuonna ilmestynyt Sydänystäväni Kirsti (Icasos) kertoo 59-vuotiaasta Sirkasta ja hänensurustaan rakkaan ystävän menehdyttyä kolarissa. Sirkan puoliso Pentti on kova kalamies. Hän on melko hiljainen mies, mutta muuttuu Lapissa aivan toiseksi, kalajuttuja piisaa. Tyttäret Maarit ja Sanna ovat jo omillaan, kuopus Sami on myös räpistelemässä kotipesästä maailmalle. Hän keskeyttää intin ja hakee sivariksi. Samin homous yllättää vanhemmat, mutta isoksi tragediaksi asiaa ei paisuteta. Velvollisuudentuntoinen Sirkka käy lähes päivittäin katsomassa äitiään Annalan palvelutalossa.

Kirsti ja Sirkka ovat reissanneet yhdessä jo 13 maassa. Nyt he miettivät minne matkustaa Sirkan 60-vuotispäivää viettämään. Kirsti ehdottaa Utsjokea,Tenoa.

- Matkoille minä kyllä haluan, mutta että Tenolle…Voi hyvänen aika, Kirsti, oletko sinä tosissasi?

- Ei Sirkasta ole lohensoutajaksi, Pentti virkkoi. – Sinusta vielä vähemmän.

Kirsti kiittää Penttiä kannustuksesta, mutta jatkaa sinnikkäästi: - Pentti ja Veikko voivat kalastaa, ja me Sirkan kanssa retkeillään omin päin.

Kun Sirkka palaa pesisottelun kioskivuorosta, odottavat Sanna ja Pentti vakavina häntä.

- Käyhän istumaan, Pentti kehottaa ja kertoo Kirstin olleen auto-onnettomuudessa.

- Äiti, Kirsti on kuollut, sanoo Sanna.

Lamauttava tunne tyhjentää ilmat Sirkan keuhkoista. Maailma kiepsahtaa ympäri. Häntä oksettaa.

Sirkka ja Kirsti ovat jakaneet ilot ja surut vuosikymmeniä ja tehneet kaikkea yhdessä. Nyt Sirkan elämään on ilmaantunut ammottava aukko. Hän hoitaa sijoitusneuvojan työnsä, tekee kotihommat, käy kaupassa, tapaa ihmisiä, mutta tuntuu että hän on vain puoliksi läsnä ja olemassa. Vain Kirstin haudalla hän on itsensä. Hän kertoo Kirstille ajatuksiaan ja tunteitaan, joista ei kenellekään kykene avautumaan.

Sami muuttaa Helsinkiin, Maarit ja avopuoliso eroavat ja työssäkin tulee ikäviä tilanteita. Sirkan äiti kuolee. Sirkka äksyilee puolisolleen. 

Kohta 60. Elämä on ohi. Kukaan ei voi Kirstin paikkaa täyttää. Sirkka ei jaksa enää. Ei ole enää mitään odotettavaa. Suru väsyttää armottomasti. Sirkalla on burn out, työpaikkalääkäri toteaa ja kirjoittaa hänelle sairauslomaa. Sirkka saa nyt luvan perästä levätä ja yrittää ottaa rennommin. Hitaasti hänen mielensä kevenee.

Aika soljuu eteenpäin. Sirkka käy yhä juttelemassa hautausmaalla Kirstille. Siitä on tullut kylällä puhumista, Pentti kertoo ja Sirkka tietenkin loukkaantuu. Nyt hän voi kuitenkin äidin haudalla käydessään tervehtiä Kirstiä.

Sydänystäväni Kirsti sai minut miettimään rakkaan ihmisen menettämistä. Rakkaan, oli se lähiomainen tai ystävä, äkillinen kuolema on aina shokki ja aiheuttaa syvältä viilltävää kipua. Aluksi traaginen tapahtuma ei tunnu todelta, mutta vähitellen epäusko muuttuu epätoivon ja vihan kautta suruksi, ja jonkin ajan kuluttua menetykseen suostumiseksi.

Aika parantaa on usein sanottu lohdutusyritys. Jokaisen rakkaan kuoleman kohdalla olen vastustanut tuttua fraasia, mutta hyväksyessäni surun se alkaa hellittää ja muuttuu kaipaukseksi.

Uskon Sydänystäväni Kirstin lohduttavan hiljan hyvän ystävän tai läheisen menettäneitä. Ehkä samastuminen Sirkan suruun auttaa murheellista kokemaan, että hän ei ole ainoa, joka on menettänyt läheisen. 

Kirstin ehdotus syntymäpäivän vietosta Tenolla on muhinut Sirkan mielessä. Hän ehdottaa mökin varaamista kahdeksi viikoksi.  MMarja-Leena Tiainen on ahkera Lapin kävijä, maisemat ovat tuttuja, ja hän kuvaa aistittavasti Lapin lumon. Sirkka pelkää pitkästyvänsä Tenolla ilman Kirstiä, ihan turhaan. Ja kohta on 60-vuotissyntymäpäivä.

Lukemattomuus ja lukemisen täyteys

 Jouluna saan tyttäreltä espanjalaisen Dolores Redondon kiehtovan kirjanTämän kaiken minä annan sinulle (Suom. Sari Selander, Gummerus, 2018). Kirja on hyvin vangitseva ja muassaan pitävä. Matkaan päähenkilön, kirjailija Manuel Ortigosan kanssa Pohjois-Espanjaan, Galiciaan, jossa hänen puolisonsa Alvaro on menehtynyt auto-onnettomuudessa. Alvarosta paljastuu uskomattomia ominaisuuksia, jotka loukkaavat syvästi Manuelia. Hän onkin rikas markiisi, suuren vaikutusvaltaisen suvun päämies, eikä hänen kuolemansa ole onnettomuus. Vastentahtoisesti Manuel joutuu selvittämään puolisonsa kuoleman syitä. Vaelsin kirjan monimuotoisessa maailmassa hitaasti ja hartaasti, surin sen loppumista. Varmaan luen sen toisenkin kerran, joskus…Monia kirjoja olen lukenut kahdesti, kolmestikin.

Lukemiseni tyssää talvella kuin seinään, jolle on heijastettu nimi Covid-19-tauti, arkisemmin koronavirus, elämää maapallon laajuisena pandemiana uhkaava.

Lukemiselle ei ole nyt sijaa, merkitystä. Kirja ei ravitse tätä elämää, oloa tässä ja nyt, joka tuntuu epävakaalta, epävarmalta ja epätodelliselta. Nyt on levottomana seurattava kaikkia tuutteja, jotka koronapandemian pahaenteistä kauhua syöttävät.

Uutiset tappavan taudin leviämisestä vaikuttavat koko olemiseen. Ajatukset vaeltavat, eikä niitä pysty pysäyttämään kirjan sivuille. Ei minkään kirjan. Kokeilen toistakymmentä teosta, uusia, vanhoja tuttuja, helppoja ja kevyitä, viisaita, vakavia, runoja, elämäkertoja, mutta ei, minkään kirjan aika ei ole nyt. En kykene keskittymään.

                      Kun on työkseen ja harrastuksekseen lukenut koko ikänsä, tuntuu sietämättömän karulta ja kamalalta olla lukematta. Tuntuu hirveältä, kun illalla käsi ei hamua yöpöydältä luettavaa. Tuntuu oudolta, ihan vieraalta, ei yhtään minulta, olla lukematta.

Matti Mäkelä on pohjalaiskirjailija Lieksassa

Lopulta pakotan itseni aloittamaan ilmajokelaislähtöisen Matti Mäkelän omaelämäkerran Pitelemätön. Matti Mäkelän muistelmat (Siltala, 2019) selaamisen. Yhtäältä tietysti kotopitäjän poijan ja toisaalta tunnetun kirjailijan ja kirjallisuuden moniottelijan elämä herättää mielenkiinnon. Matti Mäkelä oli omaperäinen ja itsenäinen ajattelija ja keskustelija, kriitikko, arvostettu esseisti ja kulttuuripoliittinen vaikuttaja.

Ensimmäiselle kirjoittajakurssilleni Etelä-Pohjanmaan opistolle 1980-luvulla pyydän Matti Mäkelää luennoimaan lyhyen proosan kirjoittamisesta. Hän hoitaa homman hienosti, yhtä loistavasti kuin juhlapuheen Pohjanmaan Kirjailijoiden 50-vuotisjuhlassa vuonna 2012. ”Pohjalaisilla kirjailijoilla on annettavaa kansalliselle kulttuurille… Kirjallisuus loppuu sitten kun ajattelu loppuu. On utopistista ajatella, että palaisimme visuaaliselle nuotiolle.”

                            Matti Mäkelän Pitelemättömän seurassa minulta kuluu melkein kaksi kuukautta. Uskomaton aika kiinnostavan, vajaa 350 -sivuisen kirjan kanssa. Ei ole kirjavinkkari Mäkelä entisensä lukijana, en ole entiseni ihmisenäkään.

Televisio pölisee aamusta asti, vaikka en pysty keskittymään uutisiin en koronaspekulointeihin, rajoituksiin, eristyksiin, suojautumisiin, en mihinkään muuhun kuin levottomuuden purkamiseen kävellen eestaas ja taastaas.

”Luopuminen on kirjoitettu geeneihimme.”

Kuva Laura Vesa

Tapaan Terhi Rannelan ensi kerran Vammalassa, Lastenkirjallisuuspäivillä, elokuussa 2004. Rantakahvilassa Terhi haastattelee runoilija Kaija Pispaa. Tampereen bussissa Terhi antaa minulle esikoisensa, Puhdas, valkoinen. Tapaamisesta kehittyy jo melkein parikymmentä vuotta kestänyt ystävyys, enemmänkin: olen ominut Terhin kolmanneksi tyttärekseni, hän on mun Tyär.

Meitä on neljä kirjallista naista, ystävystä, Tillikassa lounaalla tammikuussa 2016: Terhi, Anneli Kanto ja Tuula Kallioniemi lisäkseni. Pölpötämme hauskoja, nauramme paljon, kuolema on sanana läsnä: huvittelemme sen keräämillä eufemismeilla. Terhi vilkaisee puhelinta ja ihmettelee, miksi äiti ei vastaa.

Myöhemmin illalla Terhin sisar soittaa hänelle ja kertoo, että äiti on löydetty kotoa kuolleena. Äidin odottamaton äkkikuolema vie pohjaa elämältä pitkäksi aikaa. Terhi kyllä hoitaa työnsä, kelpo kansalainen, loppuvaiheessa oleva Frau ilmestyy sovitusti, mutta suru on syvä ja leveä, hellittämätön.

                     Syksyllä 2019 Terhi aloittaa kirjan Äiti, Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen (Karisto, 2020) kirjoittamisen. Jossain vaiheessa saan lukea otteita käsikirjoituksesta. Marraskuussa Terhi kutsuu meidät kolme äiditöntä naista keskustelemaan äideistämme, kuolemasta ja surusta. Lounastapaamisessa kuolema on myös läsnä, nyt luopumisena, muistoina, suruna. Terhi nauhoittaa juttelumme, ja osa siitä on päätynyt Äiti-kirjaan.

                     Saan Äidin postissa, valmiina, kauniina, lukemaan houkuttavana, mutta aika pian lukuhankaluuteni vuoksi laitan kirjan syrjään. Vielä en itke, vaikka itkettää. Päätän lukea kirjan hiljaksiin, nauttia Terhin kauniista kielestä.

Äippäinpäivänä otan Äidin taas käteeni ja ymmärrän oitis, miksi se haluaa tulla luetuksi vasta nyt. On Terhin syntymäpäivä. Hesan tyttären perheen vierailu peruuntuu pojan kuumeen vuoksi. Olen yksin kotona.

Kirja avautuu itsekseen sivulta 68, jossa Terhi kertoo ensimmäisistä  äitienpäivistä äidin kuoleman jälkeen. Luen ja itken. Mietin paljastanko itkeväni Äitiä lukiessa, lopulta päätän kertoa. Itken nytkin. Tämä ei ole lohdutonta parkumista, vaan puhdistavaa ja eheyttävää itkua..
 Terhi kuvaa tunteitaan äidin yllättävän kuoleman jälkeen tyynesti ja kirkkaasti. Hän ei kieriskele surussaan. Hän on lukenut runsaasti kuolemaa ja suruaihetta käsittelevää kirjallisuutta, tutkimuksia, tietokirjoja, runoja, elämäkertoja, romaaneja, lehtiartikkeleita. Kirja on paljon enemmän kuin äidin kuolemaa surevan naisen omaelämäkertaa, siitä löytää lukuisia tapoja katsoa ja kokea kuolema ja suru.

Sanaa surutyö ei Terhi ilokseni käytä, mielestäni ei kertaakaan. Jos sana esiintyy jonkun muun tekstissä, sen tietysti kuuluukin olla.

Nyt luen. Nyt koen lukemisen täyteyden, tärkeyden ja merkityksen juuri tällä hetkellä, tänä äitienpäivänä, jota luulin viettäväni yksin ja surkeissani. Kun luen Terhin Äitiä, en suinkaan ole yksin: tässä läsnä ovat Terhi, hänen äitinsä ja sisarensa, Anneli ja Tuula, oma äitini, tyttäreni, äitien ketju kaukaa tähän ja tästä kauas tulevaan.

Toivon syrämmestäni, että läheisensä menettäneet ihmiset löytävät Terhi Rannelan Äidin. Ei äidinsurua voi erottaa täydellisesti isän-, isovanhempien tai oman lapsen tai rakastetun menettämisen synnyttämästä surusta. Jokainen kokee surun eri tavalla, silti kaikki suru on kuitenkin samanlaista.

                      ”Luopuminen on kirjoitettu geeneihimme.” kirjoittaa Terhi Rannela. Luopuminen on surun synnyttäjä, surun äiti. Se on kirjoitettu geeneihimme.

Kansi Satu Kontinen

---