Olin päättänyt lukea Anneli Kannon Rottien pyhimyksen (Gummerus, 2021) hitaasti ja hartaasti. Ei se onnistunut, ei ollenkaan, sillä kirjailija Kanto koukkusi minut kertakaikkisesti. Rottien pyhimys lumosi minut, jota ei aika lukeneena enää tällä ikää ihan helposti houkuteta.
Sieltä he tulevat, Hattulan Pyhän Ristin kirkon koristelijat: kuuluisa maalari Andreas Pictor, mestari Martinus ja vantti Vilppu Niilonpoika, jonka tehtävä on hiertää värejä ja suomea taitavana tulkata tätä kummallista molotuskieltä ruotsalaisille maalareille.
Syrjästäkatsoja, pilkuton tyttö, Pelliina, värisytti heti sydäntä ja ravisti myötätuntomielelle. Hän seurasi miesten kammertelua ylös mäkeä ja arveli heidän olevan niitä kirkon kaunistajia, joista hän oli kuullut puhuttavan. Tytöllä oli kova nälkä. ”Kukaan ei ota minua työlle eikä taloonsa sen tiedän. Minulla ei ole konstia hankkia leipääni. En tiedä keneltä kysyisin nyt kun olen yksin. Kai minä nälkään kuolen.”
Kirkkoherra Petrus Herckepaeus (jota myös Mulli-Pekaksi kutsutaan) ja kirkonisäntä Klemetti Mikonpoika ovat kirkon kupeessa odottamassa maalareita. Heitä onkin vain kaksi. Kirkkoväärti Klemetti huolestuu kovasti, saako kaksi maalaria kirkon kuvat maalatuksi kesän aikana, koska kontrahti oli kolmesta maalarista. Martinus vakuuttaa heidän selviävän urakasta. Turun piispan ja tuomiokapitulin hyväksymät luonnokset ovat mukana, maalaustelineet ovat tukevat, kalkista ja muusta tarpeellisesta oli huolehdittu.
Heti kohta Vilppu putoaa krapuloissaan tikapuilta ja särkee kätensä. Kirkon kaunistaminen ei edisty. On löydettävä uusi oppipoika. Hämeen linnanherra Åke Tott ja rouvansa Märta ehdottavat, että tiilimestari Rutgerin kasvattityttö otettaisiin apulaiseksi. Pictor Andreas kauhistuu: Nainenko olisi kirkkomaalari. Jumalanpilkkaa. Rienausta. Mutta ei auta, Pelliina otetaan oppipojaksi. Mestari Martinus suhtautuu tyttöön lämpimästi ja opastaa häntä maalaamisessa.
Kirkkoväärti Klemetti haki Pelliinan mukaansa kirkkomaalareitten luo. Tyttöä jännitti kovasti, eikä hän ymmärtänyt, miksi hänen piti mennä kirkkoon. Hän oli kauhuissaan: ”Seinällä oli kaksi alastonta ihmistä. He olivat valtavan suuret ja juoksivat koska kolmas ajoi heitä takaa. Säikähdin niin että minulta pääsi huuto ja pakenin itsekin juosten kirkon toiseen päähän pylvään taakse.””Toinen maalarimies tuli perääni ja sanoi ettei tarvitse pelätä sillä suuret ihmiset ovat seinään maalattuja kuvia ja he ovat maailman ensimmäiset ihmiset Aatami ja Eeva.” Pian Pelliina lumoutui kuvien kauneudesta: ”… nämä kuvat olivat olemassa vain kauneutensa tähden eikä niillä muuta tarkoitusta ollut.”
Mestari Martinuksen johdolla Pelliina kehittyi värien sekoittajasta ja sabluunamaakarista kirkkomaalariksi. Taidon karttuessa hän sai yhä vaativampia maalaustehtäviä. Martinuksen käsi ohjasi Pelliinan kättä, he olivat aivan liki. Pelliina koki jotain hyvin lämmintä ja hyvää ja kaunista. Konho tyttö oli umpirakastunut: ”Hän toi suunsa ja painoi sen minun suutani vasten eikä se tuntunut ollenkaan pahalta vaan ihanalta. Hänen partansa oli suuni ympärillä karhea ja liukas ja jouhet kutittivat ja se oli mielihyvää.”
Neljäänsataan viiteen sivuun mahtuu paljon: pyhiä hetkiä maalausten edessä, pohdintoja ja keskusteluja luomisesta, taiteen tekemisestä ja kokemisesta, rakkauden ja intohimon tunteita, ylpeyttä, ennakkoluuloja, miesten asioita ja naisten juttuja, alemmuuden ja ulkopuolisuuden tunteita, sielunkipua, ihmisen pahuutta, kateutta ja ystävyyttä. Ihan sitä samaa, mitä koetaan tänäkin päivänä. Tapahtumat seuraavat toistaan jännittävästi niin, että kirjaa on miltei mahdoton laskea käsistään: äsken luin historiallista romaania, nyt olen romanttisen kirjan sivuilla, ei, tämähän muuttuikin dekkariksi. Anneli Kanto on monialainen ja –tahoinen ja –taitoinen kirjailija, joka mielikuvittaa kaiken tarpeellisen, mitä dokumentit eivät kerro Hattulan kirkon koristelu-urakasta 1500-luvun alkupuolella.
Kirjailija on ystävällisesti jakanut kirjan lyhyisiin lukuihin ja otsikoinut ne houkuttelevasti ja kuvaavasti.. Ei, Rottien pyhimys ei tulvi kirosanoja, kieli on kaunista, tämän tästä eteen tulee uusi sana, joista nautin. Huumori kukkii niin tilanteissa kuin sanojen välissä. Hän on löytänyt mahtavan määrän mahtavia haukkumasanoja: surkoperse, kusihattu, kiukkuvittu.
En nyt muista mikä kirja on temmannut minut yhtä voimakkaasti mukaansa kuin Anneli Kannon Rottien pyhimys. Olisikohan Putte, hissanopeni, pyörtynyt, jos olisi nähnyt, miten innoissani ja niin sanotusti liekeissä luen keskiaikaisista tapahtumista, välillä hihitellen ja sitten taas vakavoituen ja erityisesti Pelliinan osaa miettien.
Kyllä,
kaksi kertaa itkin. Ihan vähän.
