.
Tapasin Anneli Kannon ensi
kerran Orivedellä 2007. Hän istahti viereeni ja antoi minulle kirjansa Hirmuinen vedenpaisumus ja muita myyttisiä
tarinoita, joka oli ilmestynyt samana vuonna Kariston kustantamana. Hirmuinen vedenpaisumus on
riemastuttava kokoelma Raamatun ja Kalevalan kertomuksia, antiikin ja pohjoisen myyttisiä
tarinoita. Anneli Kannon sanallinen taidokkuus tulee esille jo tässä kirjassa:
hän muokkaa myyttejä ja värittää niitä eri murtein kutkuttavan humoristisesti.
Tietenkin Hirmuinen
vedenpaisumus on kulkenut kirjavinkkarinkassissani koko urani ajan. Olen lahjoittanut sitä monille synttärisankareille ja kerran jopa häälahjaksi.
Anneli Kanto on tuottelias
ja monipuolinen kirjailija: historiallisia romaaneja, kuvakirjoja, nuorten- ja
lastenromaaneja, fantasiaa yhdessä Terhi Rannelan kanssa, näytelmiä,
tv-sarjoja, Älytön äyriäinen ja muita
eläinriimejä –aakkosellisen limerikkikokoelman. Kirjailijan tuotanto on
hengästyttävän pitkä, ja hänet on myös ansaitusti usein palkittu.
Nyt sitten posti toi Ihan pähkinöinä –kirjan. Mirjami on keski-ikäinen, reipas,
itselöllinen, koulutettu ja osaava nainen, joka vastaa asiakassuhteista
viestintätoimisto Armossa (”Kas kun ei Öylätti”). Armon rahaa perineet, nuoret pomot
Geeli&Galju ovat huvittavia kukonpoikia, joita Mirjami nimittelee milloin
minkinlaisilla kekseliäillä nimillä (esimerkeiksi Nuija&Tosinuija,
Ahma&Näätä, Euronjuusto&Ranskalaiset, Batman&Robin,
Panos&Tuotos).
Tämä Sturm&Drang –pari
on myynyt firman kiinalaisille, ja näinpä Mirjami vapautetaan paitsi työstä
myös työsuhdeasunnosta ja –autosta, työpuhelimen hän sen sijaan saa pitää
eräänlaisena läksiäislahjana.
Samaan aikaan Mirjamin
sisarentytär Usva ilmoittaa äitinsä kuolleen. Mirjamin on lähdettävä Seinäjoen
liepeille, Köyhäluomalle, jossa vanhassa talossa odottaa teini-ikäisen Usvan
lisäksi pyörätuolissa istuva äiti ja sisarvainaan sulhanen, Irakista paennut turvapaikanhakija,
kristitty Salim. Ja Usva yllättää tätinsä vielä esittelemällä hoidokkejaan:
kaksi vuohta ja kanoja ulkokartanolla.
Tähän syssyyn Helsingin
matkalla Mirjamin nuori rakastaja Stefan vapauttaa naisen myös rakkaussuhteesta
ilmoittamalla löytäneensä nuoremman.
Tässä ovat moninaiset ainekset
mainioon matkaan Köyhäluoman tapahtumaiseen elämään. Anneli Kanto
taitaa suloosen ja suolaasen kirjoitustyylin, joka saa hikertämään ja
nauramaan ääneen naapurienkin kuulolle, ainakin junassa. Kaiken hauskan keskellä on kuitenkin
pysähdyttävä pohtimaan ja kysymään, onko Ihan pähkinöinä kevyesti heitetty
viihdepläjäys vai haluaako kirjailija herättää lukijan myös ajattelemaan elämän
eteen heittämiä tilanteita. Luulenpa että haluaa, sen verran terävänkirpeitä ovat Mirjamin ajatukset ja huomiot.
”Kerroin Barbaralle ja
Eevalle (vuohia), että kaikki halusivat minulta jotain mutta kukaan ei
ajatellut minua. Kaikki imivät voimiani, rahojani ja aikaani. Jopa vuohet
tahtoivat minulta jotain, ruokaa ja juomaa. Äitiä piti huoltaa, ruokkia ja
pestä, tuloksena marinaa, itsesääliä ja rivienväliin kätkettyjä vaatimksia.
Usvaa piti vahtia, opettaa ja käydä etsimässä ties mistä huumeluolista, ja
vastineeksi sai nimittelyä ja riitelyä. Miesystäväni oli elänyt siivelläni ja
palkinnut pettämällä minua jonkun alaikäisen pimatsun kanssa. Töisssä minusta
oli kiskottu kaikki tehot ja osaaminen, kiitokseksi annettu kengänkuva
takapuoleen.
Minulta ei kysytty,
halusinko tätä ja mitä ylipäänsä halusin.
’Kun joku joskus jotain
mutta kun kukaan ei koskaan mitään vaan kaikki aina vain!’ puuskahdin vuohille,
jotka katselivat minua ilmeettömillä vaaleilla silmillään ja vastasivat, että
i-kää-vää sä-kää.”
Mirjami ei pitkään ehdi
itsesäälissä piehtaroimaan, sillä elämä vie ja paiskii eteen
yllätyksiä, hauskoja hetkiä ja jotain äärimmäisen tärkeää. Mitä Mirjami mahtaa
myöhemmin tehdä Seinäjoella Apila-kirjastossa, sen saat tietää lukemalla Anneli
Kannon kirjan Ihan pähkinöinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti