Lukemattomuus ja lukemisen täyteys

 Jouluna saan tyttäreltä espanjalaisen Dolores Redondon kiehtovan kirjanTämän kaiken minä annan sinulle (Suom. Sari Selander, Gummerus, 2018). Kirja on hyvin vangitseva ja muassaan pitävä. Matkaan päähenkilön, kirjailija Manuel Ortigosan kanssa Pohjois-Espanjaan, Galiciaan, jossa hänen puolisonsa Alvaro on menehtynyt auto-onnettomuudessa. Alvarosta paljastuu uskomattomia ominaisuuksia, jotka loukkaavat syvästi Manuelia. Hän onkin rikas markiisi, suuren vaikutusvaltaisen suvun päämies, eikä hänen kuolemansa ole onnettomuus. Vastentahtoisesti Manuel joutuu selvittämään puolisonsa kuoleman syitä. Vaelsin kirjan monimuotoisessa maailmassa hitaasti ja hartaasti, surin sen loppumista. Varmaan luen sen toisenkin kerran, joskus…Monia kirjoja olen lukenut kahdesti, kolmestikin.

Lukemiseni tyssää talvella kuin seinään, jolle on heijastettu nimi Covid-19-tauti, arkisemmin koronavirus, elämää maapallon laajuisena pandemiana uhkaava.

Lukemiselle ei ole nyt sijaa, merkitystä. Kirja ei ravitse tätä elämää, oloa tässä ja nyt, joka tuntuu epävakaalta, epävarmalta ja epätodelliselta. Nyt on levottomana seurattava kaikkia tuutteja, jotka koronapandemian pahaenteistä kauhua syöttävät.

Uutiset tappavan taudin leviämisestä vaikuttavat koko olemiseen. Ajatukset vaeltavat, eikä niitä pysty pysäyttämään kirjan sivuille. Ei minkään kirjan. Kokeilen toistakymmentä teosta, uusia, vanhoja tuttuja, helppoja ja kevyitä, viisaita, vakavia, runoja, elämäkertoja, mutta ei, minkään kirjan aika ei ole nyt. En kykene keskittymään.

                      Kun on työkseen ja harrastuksekseen lukenut koko ikänsä, tuntuu sietämättömän karulta ja kamalalta olla lukematta. Tuntuu hirveältä, kun illalla käsi ei hamua yöpöydältä luettavaa. Tuntuu oudolta, ihan vieraalta, ei yhtään minulta, olla lukematta.

Matti Mäkelä on pohjalaiskirjailija Lieksassa

Lopulta pakotan itseni aloittamaan ilmajokelaislähtöisen Matti Mäkelän omaelämäkerran Pitelemätön. Matti Mäkelän muistelmat (Siltala, 2019) selaamisen. Yhtäältä tietysti kotopitäjän poijan ja toisaalta tunnetun kirjailijan ja kirjallisuuden moniottelijan elämä herättää mielenkiinnon. Matti Mäkelä oli omaperäinen ja itsenäinen ajattelija ja keskustelija, kriitikko, arvostettu esseisti ja kulttuuripoliittinen vaikuttaja.

Ensimmäiselle kirjoittajakurssilleni Etelä-Pohjanmaan opistolle 1980-luvulla pyydän Matti Mäkelää luennoimaan lyhyen proosan kirjoittamisesta. Hän hoitaa homman hienosti, yhtä loistavasti kuin juhlapuheen Pohjanmaan Kirjailijoiden 50-vuotisjuhlassa vuonna 2012. ”Pohjalaisilla kirjailijoilla on annettavaa kansalliselle kulttuurille… Kirjallisuus loppuu sitten kun ajattelu loppuu. On utopistista ajatella, että palaisimme visuaaliselle nuotiolle.”

                            Matti Mäkelän Pitelemättömän seurassa minulta kuluu melkein kaksi kuukautta. Uskomaton aika kiinnostavan, vajaa 350 -sivuisen kirjan kanssa. Ei ole kirjavinkkari Mäkelä entisensä lukijana, en ole entiseni ihmisenäkään.

Televisio pölisee aamusta asti, vaikka en pysty keskittymään uutisiin en koronaspekulointeihin, rajoituksiin, eristyksiin, suojautumisiin, en mihinkään muuhun kuin levottomuuden purkamiseen kävellen eestaas ja taastaas.

”Luopuminen on kirjoitettu geeneihimme.”

Kuva Laura Vesa

Tapaan Terhi Rannelan ensi kerran Vammalassa, Lastenkirjallisuuspäivillä, elokuussa 2004. Rantakahvilassa Terhi haastattelee runoilija Kaija Pispaa. Tampereen bussissa Terhi antaa minulle esikoisensa, Puhdas, valkoinen. Tapaamisesta kehittyy jo melkein parikymmentä vuotta kestänyt ystävyys, enemmänkin: olen ominut Terhin kolmanneksi tyttärekseni, hän on mun Tyär.

Meitä on neljä kirjallista naista, ystävystä, Tillikassa lounaalla tammikuussa 2016: Terhi, Anneli Kanto ja Tuula Kallioniemi lisäkseni. Pölpötämme hauskoja, nauramme paljon, kuolema on sanana läsnä: huvittelemme sen keräämillä eufemismeilla. Terhi vilkaisee puhelinta ja ihmettelee, miksi äiti ei vastaa.

Myöhemmin illalla Terhin sisar soittaa hänelle ja kertoo, että äiti on löydetty kotoa kuolleena. Äidin odottamaton äkkikuolema vie pohjaa elämältä pitkäksi aikaa. Terhi kyllä hoitaa työnsä, kelpo kansalainen, loppuvaiheessa oleva Frau ilmestyy sovitusti, mutta suru on syvä ja leveä, hellittämätön.

                     Syksyllä 2019 Terhi aloittaa kirjan Äiti, Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen (Karisto, 2020) kirjoittamisen. Jossain vaiheessa saan lukea otteita käsikirjoituksesta. Marraskuussa Terhi kutsuu meidät kolme äiditöntä naista keskustelemaan äideistämme, kuolemasta ja surusta. Lounastapaamisessa kuolema on myös läsnä, nyt luopumisena, muistoina, suruna. Terhi nauhoittaa juttelumme, ja osa siitä on päätynyt Äiti-kirjaan.

                     Saan Äidin postissa, valmiina, kauniina, lukemaan houkuttavana, mutta aika pian lukuhankaluuteni vuoksi laitan kirjan syrjään. Vielä en itke, vaikka itkettää. Päätän lukea kirjan hiljaksiin, nauttia Terhin kauniista kielestä.

Äippäinpäivänä otan Äidin taas käteeni ja ymmärrän oitis, miksi se haluaa tulla luetuksi vasta nyt. On Terhin syntymäpäivä. Hesan tyttären perheen vierailu peruuntuu pojan kuumeen vuoksi. Olen yksin kotona.

Kirja avautuu itsekseen sivulta 68, jossa Terhi kertoo ensimmäisistä  äitienpäivistä äidin kuoleman jälkeen. Luen ja itken. Mietin paljastanko itkeväni Äitiä lukiessa, lopulta päätän kertoa. Itken nytkin. Tämä ei ole lohdutonta parkumista, vaan puhdistavaa ja eheyttävää itkua..
 Terhi kuvaa tunteitaan äidin yllättävän kuoleman jälkeen tyynesti ja kirkkaasti. Hän ei kieriskele surussaan. Hän on lukenut runsaasti kuolemaa ja suruaihetta käsittelevää kirjallisuutta, tutkimuksia, tietokirjoja, runoja, elämäkertoja, romaaneja, lehtiartikkeleita. Kirja on paljon enemmän kuin äidin kuolemaa surevan naisen omaelämäkertaa, siitä löytää lukuisia tapoja katsoa ja kokea kuolema ja suru.

Sanaa surutyö ei Terhi ilokseni käytä, mielestäni ei kertaakaan. Jos sana esiintyy jonkun muun tekstissä, sen tietysti kuuluukin olla.

Nyt luen. Nyt koen lukemisen täyteyden, tärkeyden ja merkityksen juuri tällä hetkellä, tänä äitienpäivänä, jota luulin viettäväni yksin ja surkeissani. Kun luen Terhin Äitiä, en suinkaan ole yksin: tässä läsnä ovat Terhi, hänen äitinsä ja sisarensa, Anneli ja Tuula, oma äitini, tyttäreni, äitien ketju kaukaa tähän ja tästä kauas tulevaan.

Toivon syrämmestäni, että läheisensä menettäneet ihmiset löytävät Terhi Rannelan Äidin. Ei äidinsurua voi erottaa täydellisesti isän-, isovanhempien tai oman lapsen tai rakastetun menettämisen synnyttämästä surusta. Jokainen kokee surun eri tavalla, silti kaikki suru on kuitenkin samanlaista.

                      ”Luopuminen on kirjoitettu geeneihimme.” kirjoittaa Terhi Rannela. Luopuminen on surun synnyttäjä, surun äiti. Se on kirjoitettu geeneihimme.

Kansi Satu Kontinen

---