Äiti voi kuolla vain kerran

Samuli Lampinen viestitti minulle helmikuun alussa: ”En uskonut, että seuraavaksi julkaisemani runokokoelma kertoisi oman äidin kuolemasta. Toisin kävi. Syöpä ei suostunut neuvottelemaan.”

 

Samuli Lampisen Kovettu nainen (Books on Demand, 2022) on kaunis kirja. Kannen surullisenkauniin mustavalkovalokuvan on ottanut Jukka Heinovirta. Kuvassa tasainen, laaja peltoaukea katoaa kauas pehmeään etäisyyteen.

 ”Äiti voi kuolla vain kerran.” lopettaa Kovettu nainen -kokoelman ensimmäisen runon. Runo avaa koko runokokoelman: kuolema tulee kohti, eikä sitä vastaan parane tapella, miten voisikaan!

”Otan kokemuksen vastaan”, runoilija kirjoittaa.

Jo tätä runoa kokiessa minulta tuli itku.

 

Pojan rakkaus äitiä kohtaan on syvää, kaunista, tunteita paisuttelematonta, äidin tuntevaa ja häntä ymmärtävää.

”Jos äiti olisi hakeutunut lääkäriin / ajoissa / tai käynyt testeissä säännöllisesti, / hän ei olisi ollut äiti, jonka me tunnemme. / Emmekä me meitä, jotka tuntevat itsensä avuttomiksi.”

 

Runoilija seuraa äidin sairauden vääjäämätöntä etenemistä. Hän kirjoittaa eleettömästi, todesti,  tekee tarkkoja havaintoja ja selkeitä kuvia äidistä ja kaikesta siinä ympärillä, sisällä ja ulkona. Jotkut kuvat ovat huumorin, mustankin, sävyttämiä: ”Äiti laihtuu niin, että sormukset lentelevät.”

”… Äitienpäiväsankari jäi sänkyyn selaamaan kuolinilmoituksia, senioreiden Facebookia.”

 Samuli Lampinen pohtii sairautta, toivoa, elämää ja kuolemaa, irti päästämistä.

”Jotain me ymmärrämme päästäessämme irti, / yritän ajatella, / kuolema selvittää elämän epäselvän vyyhdin.”

 

Kuva Marleena Lampinen

Pitkin matkaa syntyy kysymyksiä, jotka jäävät vastauksitta.

”Kumpi on tärkeämpää / pitää elossa / toivoa vain elämää?”

 Samuli Lampisen kokoelman nimi saattaa ehkä lukijan ymmälle. Mitä kovettu tarkottaa? Itselleni sana on tuttu lapsuuden Koskenkorvalta. Kovettu on jotain mahtavaa, parempaa kuin hyvä, jotain hienoa, kunnioitettavaa ja ihailtavaa. Kovettu ihminen on ihailtava, mainio, hyvä tyyppi.

 En voi sanoa tunteneeni hyvin Samuli Lampisen äitiä, mutta toki tiesin hänet. Olimme muinoin samaan aikaan Unicefin seinäjokelaisryhmässä, ja muistan hänet toimeliaana, huumorintajuisena ja lämpimänä ihmisenä, kovettuna tyyppinä.

 Samuli Lampisen Kovettu nainen käy hyvin Terhi Rannelan Äidin runolliseksi rinnakkaisteokseksi. Molemmat kirjat tarjoavat samastumismahdollisuuden, ja uskon kumpaisenkin lohduttavan äitinsä tai muun läheisensä menettäneitä.