Haminoi, päässäni täyteys - runokurssikesä

Tommi Parkon runokurssi

Kuolema on kulkenut mukanani isän kuolemasta (1965) lähtien. Se on raivostuttanut, itkettänyt, ärsyttänyt, pelotellut, rääkännyt. Se on vienyt monia rakkaitani. Kuoleman läpi olen elänyt, herkillä ja vajaasti,

kunnes

Haminan Poitsilassa Tommi Parkko antaa viisipäiväisen runokurssin ensimmäisen tehtävän: kirjoita niin kliseinen runo kuin mahdollista, toiseksi kirjoita niin tuore runo kuin mahdollista. Aiheesta kuolema.

Kirjoitan:

1. Kuu hopeoi viikatteen.

Loppuun palanut narsisti huojahtelee.

Tuosta kaikki irti, viikatemies lipoo suupieliään.

Nyt leimaan lippusi, matkasi on viimeinen.

Kun vainajan sielu soljuu Tuonelan virrassa,

äiti katsoo kotona kampaa.

Ei verta! Ei kuolema korjannut poikaani vielä,

vielä Lemminkäinen elää.

2. Kuolema kyljessä kuin ystävä,

kuin ylkä kainaloinen.

Vielä ei ole aika.

Vielä kaksi kuukautta Priorin Extraa

(joka ravitsee hiuksia sisältä päin, mainostaa Miika Nousiainenkin).

Sitten tukkani riittää arkkuvaatteeksi.

Pidän palavista tyypeistä. Asialleen vihkiytyneistä. Joilla on missio. Kuten on runousalan monitoimityyppi Tommi Parkko, haminalaislähtöinen runoilija, kustantaja ja kirjoittajakouluttaja.

Runokurssilla me kuusi osallistujaa saamme roiman annoksen runoustietoa, keskustelemme paljon, teemme yötehtäviä, jotka puretaan seuraavana päivänä. Ryhmä on turvallinen ja ystävällinen (sosiaaliselle erakollekin).

Olen liekeissä: runoa aamusta iltaan, ajatusten jakamista, vuorovaikutusta, sanojen kieputusta, iloa uskalluksesta olla mukana, elämisen täyteyttä, haminoimisen täyteyttä.

Onko kuolema on hellittämässä otettaan? Olenko päästämässä irti surusta?

Nyt hahmottelen pitkästä aikaa tekstiä blogiini Kirjoituksia 13. kerroksesta. Tästä runoriemusta kirjoitan. Aloitan kymmeniä kertoja, kolmannella rivillä teksti tyssää. Turhaudun. Luovutan. Se tekee kipeää.

Kaiku-lausuntakurssi

Sitten on vuorossa lausuntataiteilija, teatteri-ilmaisun ohjaaja, näyttelijä Inkeri Kivimäen ohjaama Kaiku-lausuntakurssi, jossa jokaisella osallistujalla on valmisteltavana kolme runoa viidessä päivässä.

Kurssilla runosta riisutaan kaikki ylimääräinen, joskus jopa sanat ja pureudutaan sisimpään, ytimeen ja annetaan sille ääni ja väri, julkinen muoto, tulkinta. Kymmenellä kurssilaisella on 30 erilaista runoa. Taitava Inkeri Kivimäki näkee harjoittelemamme runoesitykset luovalla, yllättävällä ja mielikuvituksellisella tavalla ja opastaa meitä kohti tehokasta ja puhuttelevaa tulkintaa. Lausujien runomaailma on valtavan rikas, määrätön miltei.

Se huutaa kirjoittamaan. Raapustan lyhyitä runohkoja tulkittavana olevien runojeni lomassa. On hurjaa seurata, miten runot käyvät vuoropuhelua, valmiit, kauan sitten kirjoitetut, omat tai toisten, ja nämä uudet, vielä hahmottomat ajatussilput ja ilmaisulipareet

Sykertyä erakoksi uutisilta,

kiertää sanojen virtaa,

lievää ikävää, suurta huolta.

Kuolemalla on luja pesä maailmassani,

painaa kuin korkea aalto,

naakkana lentää

ja varisee sanoina

runojen pimeille poluille.

Taivas etsii nyt juhlapukua,

kuun kultaa, vaiettua hopeaa,

sillä tätä on juhlittava,

selviytymissatujen alkua,

äänetöntä runoutta.

 

Nyt kirjoittaminen kaihtaa kynääni. On keksittävä jotain. Silmiin osuu Lempeän kirjoittamisen kurssi Turussa Kirjan talossa. Löytäisinkö Turusta avaimen?

Lempeää kirjoittamista

Monialainen kirjailija, runoilija, kirjallisuusterapeutti, kirjoittajaohjaaja Niina Hakalahti houkuttaa lempeästi seitsemää kirjoittajaa ajattelemaan, keskustelemaan ja tekemään viiden minuutin kirjoitusharjoituksia. Lempeän Niinan ohjauksessa jokainen rohkenee lukea parin päivän aikana syntyneet tekstit.

Niina Hakalahti ja Tommi Parkko toimivat ohjaajina samalla metodilla: luennoinnin sijaan molemmat puhuvat kirjoittamisasiaa ja teettävät harjoituksia. Molemmat ovat lahjakkaita palautteenantajia, jotka kannustavat kirjoittajia eteenpäin omaääniseen ilmaisuun.

Tuli runo!

Omenia kuin kuulia nurmikolla,

tykkien lähettämiä;

pojat ovat laukaisseet kuulat vauhtiin,

tappavan vauhdin osoite on vihollinen,

ja nyt vihollinen on viaton,

viaton tyttö elämänsä alussa

tyttö sinikeltamekossaan,

käsivarrella kori,

menossa poimimaan omenoita,

mehukkaita valkeita kuulaita.

Kuula katkaisee matkan.

Erityinen (haastava) lapsi

Niina Hakalahden Kaleidoskooppi (Karisto, 2021) kuvaa elämää, joka muuttuu kaleidoskoopin tavoin vähästä, sanasta, jopa ilmeestä, odottamattomasti erilaiseksi kuvioksi.

Anni ja Juho saavat vihdoin vauvan, kauniin ja siloisen pojan, täydellisen pienen ihmisen.

Suloinen Johannes potee ankaraa koliikkia. Yöt poika huutaa, eivätkä vanhemmat pysty nukkumaan. Itkuisuus ei lienny kolmikuukautisella, ei puolivuotiaanakaan.

Perhepäivähoitajalta tulee ikäviä raportteja Johanneksen käytöksestä. Yksityisen Päiväkodin lastentarhanopettaja haluaa keskustella vanhempien kanssa lapsen asiasta. Johannes on haastava lapsi. Koulukypsyystestissä poika saa epätasaiset pisteet, mutta keskiarvon perusteella hän voi aloittaa koulun ikäistensä kanssa.

Onneksi Kalle pääsee lähikoulussa samalle luokalle. Kaverisuhteen katkaisevat Kallen vanhemmat yhden yökyläilyn jälkeen.

Johannes nukkuu huonosti. Johannes oksentaa helposti. Johannes saa raivareita. Johannes paiskii mukit seinille. Johannes on hankala lapsi. Häntä tutkitaan niin julkisella kuin yksityiselläkin puolella, mutta selkeää diagnoosia ei löydy. Ja Johanneksen kasvaessa myös vaikeudet kasvavat: huutaminen, tavaroiden paiskiminen, aggressiivisuus koulussa. Luokanvalvoja ehdottaa, että Anni ja Juho ottaisivat itse yhteyttä lastensuojeluun, jospa sitä kautta löytyisi apua.

”Aika paljon on yritetty, eikä kauheasti ole tullut tuloksia, Anni sanoo.” On oltu neuvolassa, lastensuojelussa, psykologilla, koulukuraattorilla, psykiatrilla, mutta Johannekselle ei ole apua löytynyt.

Annin ja Juhon erilaiset taustat aiheuttavat usein kurjia tilanteita. Annin perhe on tavallinen oululaisperhe, Juho taas kuuluu vauraaseen, niin sanottuun sivistyssukuun, jossa nenänvartta pitkin katsotaan luottokortilla maksavia ihmisiä. Sydämen sivistyksestä ei voida puhua. Anni huomauttaa usein kitkerästi Juhon vanhempien ja sisarusten suhtautumisesta Johannekseen ja mielipiteistä Stockmannin Herkun huonosta asiakaspalvelusta.

Anni työskentelee taidemuseossa. Hän saa suunnitella ja rakentaa taidenäyttelyjä. Kirjassa onkin tämän tästä lyhyt kuvaus jostain Annin rakastamsata taideteoksesta. Ne ovat kuin pieniä pakoja, lepohetkiä harmaasta arjesta. Kuin muistutuksia asioiden suhteellisuudesta.

.

Kaleidoskooppi on rakenteeltaan triptyykki, jonka ensimmäinen osa on Annin päiväkirjamaisia muistiinpanoja vuosilta 1984 - 2004, toinen osa kuvaa perheen elämää vuodesta 2008 eteenpäin, kolmas osa alkaa keväästä 2013 ja päättyy Epilogiin 2021.

Lukiessani Kaleidoskooppia mielessäni kuohuu monenlaisia tunteita myötätunnosta kiukkuun, turhautumisesta sääliin. Eikö hyvinvointivaltiossa tosiaan löydy apua ja tukea pahoinvoivalle perheelle. Elävätkö vanhemmat epävakaan ja herkän erityislapsen armoilla? Eikö varmasti haastavalle lapselle löydy omaa kategoriaa: ADHD sanoo yksi asiantuntija, ja toinen pian kumoaa diagnoosin.

Anni kadehtii niin sanottuja normaaleja perheitä, joiden lapset käyttäytyvät tavallisesti, ja nuoret hoitavat työnsä kunnialla. Kun Johannes muuttaa kotoa Miken alivuokralaiseksi, ei tilanne helpotu vähääkään. Pojasta on huolta koko ajan: mitä hän tekee, nostaa pikaluottoja, tappelee ja kieltää stalkkaamasta.

Anni aloittaa Johanneksen lääkärikäyntien ja tutkimusten tuottaman paperikasan perkaamisen. Yhteydenotot, epikriisit, lastensuojelun selvitykset, reseptit, kaikki vaan silppuriin. Paperi paperilta häviää paha. Samalla nousee uusi epäily: ovatko he eläneet näitten lausumien mukaan. Ovatko nämä paperit muovanneet heidän suhtautumistaan Johannekseen? Kesken paperisilputuksen Johannes tulee käymään. Hän ottaa yhden paperin ja katsoo sitä. – Ei näistä ollut mitään apua, hän sanoo.

Johanneksen on kokeiltava lähes kaikki. Hän on lähes rajaton. Mutta vaikka hänen vanhempansa ovat aivan näännyksissä ja kyllästyneitä, eivätkä hoe pojalleen, että rakastavat häntä, he rakastavat häntä. Toivoton Johannes ei ole.

Kirjailija, sanataideohjaaja, kirjallisuusterapeutti Niina Hakalahdella on ihastuttava sivupersoona Amanda Vaara, jonka humoristisesta, hyväntuulisesta ja jännittävästäkin Majatalo Villa Venla -sarjasta olen tykännyt kovasti. Sarjaan on tulossa viides osa.                                                                                                                                                                     Niina Hakalahden tapa kirjoittaa on taloudellista ja niukkaa ja samanaikaisesti myös runollisen rikasta. Vaikka aihe on raskas ja ravisteleva, kieli on täsmällistä ja tyyntä, ei liioittelua, ei lässytystä, ei dramatiikkaa. Huumoria kirjassa on yhtenään, tilannekomiikkaa ja tummia, mustia ironian ja teräviä (pikku)ilkeyden sävyjä.