Erityinen (haastava) lapsi

Niina Hakalahden Kaleidoskooppi (Karisto, 2021) kuvaa elämää, joka muuttuu kaleidoskoopin tavoin vähästä, sanasta, jopa ilmeestä, odottamattomasti erilaiseksi kuvioksi.

Anni ja Juho saavat vihdoin vauvan, kauniin ja siloisen pojan, täydellisen pienen ihmisen.

Suloinen Johannes potee ankaraa koliikkia. Yöt poika huutaa, eivätkä vanhemmat pysty nukkumaan. Itkuisuus ei lienny kolmikuukautisella, ei puolivuotiaanakaan.

Perhepäivähoitajalta tulee ikäviä raportteja Johanneksen käytöksestä. Yksityisen Päiväkodin lastentarhanopettaja haluaa keskustella vanhempien kanssa lapsen asiasta. Johannes on haastava lapsi. Koulukypsyystestissä poika saa epätasaiset pisteet, mutta keskiarvon perusteella hän voi aloittaa koulun ikäistensä kanssa.

Onneksi Kalle pääsee lähikoulussa samalle luokalle. Kaverisuhteen katkaisevat Kallen vanhemmat yhden yökyläilyn jälkeen.

Johannes nukkuu huonosti. Johannes oksentaa helposti. Johannes saa raivareita. Johannes paiskii mukit seinille. Johannes on hankala lapsi. Häntä tutkitaan niin julkisella kuin yksityiselläkin puolella, mutta selkeää diagnoosia ei löydy. Ja Johanneksen kasvaessa myös vaikeudet kasvavat: huutaminen, tavaroiden paiskiminen, aggressiivisuus koulussa. Luokanvalvoja ehdottaa, että Anni ja Juho ottaisivat itse yhteyttä lastensuojeluun, jospa sitä kautta löytyisi apua.

”Aika paljon on yritetty, eikä kauheasti ole tullut tuloksia, Anni sanoo.” On oltu neuvolassa, lastensuojelussa, psykologilla, koulukuraattorilla, psykiatrilla, mutta Johannekselle ei ole apua löytynyt.

Annin ja Juhon erilaiset taustat aiheuttavat usein kurjia tilanteita. Annin perhe on tavallinen oululaisperhe, Juho taas kuuluu vauraaseen, niin sanottuun sivistyssukuun, jossa nenänvartta pitkin katsotaan luottokortilla maksavia ihmisiä. Sydämen sivistyksestä ei voida puhua. Anni huomauttaa usein kitkerästi Juhon vanhempien ja sisarusten suhtautumisesta Johannekseen ja mielipiteistä Stockmannin Herkun huonosta asiakaspalvelusta.

Anni työskentelee taidemuseossa. Hän saa suunnitella ja rakentaa taidenäyttelyjä. Kirjassa onkin tämän tästä lyhyt kuvaus jostain Annin rakastamsata taideteoksesta. Ne ovat kuin pieniä pakoja, lepohetkiä harmaasta arjesta. Kuin muistutuksia asioiden suhteellisuudesta.

.

Kaleidoskooppi on rakenteeltaan triptyykki, jonka ensimmäinen osa on Annin päiväkirjamaisia muistiinpanoja vuosilta 1984 - 2004, toinen osa kuvaa perheen elämää vuodesta 2008 eteenpäin, kolmas osa alkaa keväästä 2013 ja päättyy Epilogiin 2021.

Lukiessani Kaleidoskooppia mielessäni kuohuu monenlaisia tunteita myötätunnosta kiukkuun, turhautumisesta sääliin. Eikö hyvinvointivaltiossa tosiaan löydy apua ja tukea pahoinvoivalle perheelle. Elävätkö vanhemmat epävakaan ja herkän erityislapsen armoilla? Eikö varmasti haastavalle lapselle löydy omaa kategoriaa: ADHD sanoo yksi asiantuntija, ja toinen pian kumoaa diagnoosin.

Anni kadehtii niin sanottuja normaaleja perheitä, joiden lapset käyttäytyvät tavallisesti, ja nuoret hoitavat työnsä kunnialla. Kun Johannes muuttaa kotoa Miken alivuokralaiseksi, ei tilanne helpotu vähääkään. Pojasta on huolta koko ajan: mitä hän tekee, nostaa pikaluottoja, tappelee ja kieltää stalkkaamasta.

Anni aloittaa Johanneksen lääkärikäyntien ja tutkimusten tuottaman paperikasan perkaamisen. Yhteydenotot, epikriisit, lastensuojelun selvitykset, reseptit, kaikki vaan silppuriin. Paperi paperilta häviää paha. Samalla nousee uusi epäily: ovatko he eläneet näitten lausumien mukaan. Ovatko nämä paperit muovanneet heidän suhtautumistaan Johannekseen? Kesken paperisilputuksen Johannes tulee käymään. Hän ottaa yhden paperin ja katsoo sitä. – Ei näistä ollut mitään apua, hän sanoo.

Johanneksen on kokeiltava lähes kaikki. Hän on lähes rajaton. Mutta vaikka hänen vanhempansa ovat aivan näännyksissä ja kyllästyneitä, eivätkä hoe pojalleen, että rakastavat häntä, he rakastavat häntä. Toivoton Johannes ei ole.

Kirjailija, sanataideohjaaja, kirjallisuusterapeutti Niina Hakalahdella on ihastuttava sivupersoona Amanda Vaara, jonka humoristisesta, hyväntuulisesta ja jännittävästäkin Majatalo Villa Venla -sarjasta olen tykännyt kovasti. Sarjaan on tulossa viides osa.                                                                                                                                                                     Niina Hakalahden tapa kirjoittaa on taloudellista ja niukkaa ja samanaikaisesti myös runollisen rikasta. Vaikka aihe on raskas ja ravisteleva, kieli on täsmällistä ja tyyntä, ei liioittelua, ei lässytystä, ei dramatiikkaa. Huumoria kirjassa on yhtenään, tilannekomiikkaa ja tummia, mustia ironian ja teräviä (pikku)ilkeyden sävyjä.