tiistai 1. kesäkuuta 2021

Rakkaus ei tunne rajoja

Rakkaus on suloinen sairaus. Usein se tekee kipeää, sydän on lujilla, selkäpii säikkyy, kädet vapisevat halusta tarttua toisen käteen. Rakkautta on ilmeisen helppo kuvata eläinten hyvin inhimillisinä tunteina: ihastumisen väreily, epäily kelpaamisesta, halu tehdä vaikutus ja valloittaa ihastuksen kohde. Viidestä vuosikymmeniä mukanani kulkeneista rakkauskirjoista vain yhdessä esiintyy ihminen, Kustaa.

André Dahanin kuvittaman Kuun ja Kustaan suomenkielinen runoteksti on Ilpo Tiihosen riimikynästä (Kustannus-Mäkelä,1987). Alkuteoksessa ei tekstiä ole lainkaan. Kustaa on soutelemassa, ja kas, pulska kuunpuoliska keikkuu ja kieppuu taivaalla ihan mielettömänä ja lopuksi mulahtaa veteen. Kuu parkuu:" - Tolen ottunut laivaan tampuksi, tsit aah! Huisipa sanajaa..." Kustaa auttaa Kuun veneeseen, vie kotiinsa, tarjoaa juustokeittoa iltapalaksi aamutuimaan ja ohjaa nukkumaan. Kuun nukkuessa Kustaa noutaa myös auringon kotiinsa.


" - Kuule, ei päivä ole yhtään yötä kummempi, 

on toinen kirkkaampi ja toinen tummempi ja mitä siitä!

Yksinään ei kukaan riitä!

Ja niin istuksivat Aurinko ja Kuu ja Kustaa, 

jokainen pohdiskellen tarkoitustaan..."


"Jos kaveri on hullu tai hunningolla,

kaveruutta silloin täytyy olla."  

Käytin kirjavinkkarina Kuuta ja Kustaata avaruuskielen testikirjana alaluokissa. Oli kiinnostavaa seurata, kun lapset oivalsivat miten suomentaa kuun puhumaa avaruuskieltä. Aika pian jo kakkosetkin avaruutta taisivat.

Pupuja, pupuja

- Sä taidat tykätä pupuista, totesi Greta meidän yhdessä katsellessa näitä rakkauskirjoja.  Minkäs teet, kun Garth Williams on kuvittanut niin suloisia pupuja monissa kirjoissaan. Pupu etsii omaa kotia (2.p. Tammi, 1972) kuuluu Tammen kultaiset kirjat -sarjaan. Teksti on Margaret Wise Brownin ja ihana, runollinen suomennos Helena Anhavan. 

On kevät ja muuan pupu loikkii tietä myöden, tätä tietä pitkin ja tuon tien poikki, siis pitkin teitä ja poikin se loikkii ja loikkii etsimässä kotia itselleen. Se kysyy sammakolta, punarinnalta ja murmelilta, voisiko se tulla heidän kotiinsa, mutta se ei käy. Ja niin pupu jatkaa loikkimistaan, kunnes kohtaa toisen pupun ja löytää rakkaan ja  kodin tuosta maan alta, kiven alta tuossa.

Tätä kirjaa ei tarvinnut monasti lukea ääneen, kun siitä jäi muistiin pitkiä pätkiä.

Garth Williams on sekä kirjoittanut että kuvittanut iki-ihanan kirjan Valkoinen Pupu ja Musta Pupu (Otava,1968). Aili Palmén on suomentanut teoksen.

Suuressa metsässä asuvat Valkoinen Pupu ja Musta Pupu leikkivät päivät pääksytysten, mutta Musta Pupu istahtaa vähän väliä maahan ja muuttuu surulliseksi. 

Valkoinen Pupu kysyy, miksi toinen on surullinen. Musta Pupu vastaa: Minä tässä vain mietin. Leikit jatkuvat, mutta Musta Pupu pysähtyy yhtenään miettimään. 

"Mitä sinä oikein koko ajan mietit?", kysyy Valkoinen Pupu ja saa vihdoin tietää, mikä leikkikaveria vaivaa.

Pian kaikki metsän eläimet tulevat suureen juhlaan riemuitsemaan ja tanssimaan kuutamossa koko yön. 

Tämä tunnelmoiva tarina on lumoavasti ja herkästi pehmein värin kuvitettu ja kerrottu.



Aivan erityylinen, värikäs, pelkistetty, rauhallinen kuvitukseltaan on Max Velthuijsin Rakastunut sammakko (WSOY, 1989), jonka on suomentanut Riitta Mäyrälä.

Rakkaustarinan idea on samanlainen kuin pupujen tarinassa: ei ole helppoa ilmaista rakastumisen kohteelle tunteitaan. Ainakaan aina. Varsinkaan kun aluksi sammakkoparka ei tiedä edes, mikä häntä vaivaa. "Vuoroin on hiki päässä, vuoroin paleltaa, ja täällä sisällä jyskyttää kummasti, sammakko painaa sydän alaansa."

Jänis tuumii ja hoksaa: Sinä olet rakastunut! Siitäkös sammakko riemastuu, mutta ei ollut ehtinyt ajatella, kehen olisi rakastunut. Kun sammakko hoksaa rakastuneensa sievään, somaan, ihanaan ankkaan, possu närkästyy. "Se ei sovi! Ei sammakko voi rakastua ankkaan. Sinä olet vihreä ja ankka on valkoinen." 

Nyt sammakko alkaa pohtia, miten saisi ankan huomaamaan itsensä. Lopulta hän keksii, että hänen täytyy hypätä korkeammalle kuin kukaan muu. Silloin ankka ihastuisi häneen. Ja niin sammakko harjoittelee lakkaamatta hyppäämistä, eikä yksikään sammakko ollut hyppinyt koskaan niin korkealle. 

Kyllä, kyllä ankka huomaa sammakon, ja he rakastivat toisiaan rajattomasti. "Sammakko ja ankka...vihreä ja valkoinen. Rakkaus ei tunne rajoja."

Lapsen ja vanhemman rakkaus

Tuottelias ja runsaasti suomennettu Debi Glior on sykähdyttänyt monien sydämiä Kulta pieni -kirjallaan (3.p. WSOY, 2009), jonka Ilpo Tiihonen on taidokkaasti riimittänyt suomeksi. 

Olin Jyväskylän liepeillä kulttuurimyönteisessä seminaarissa, jossa sain kertoa näkemyksiäni lastenkulttuurista. En muista tarkkaa aikaa, otsikkoa, en paikkaa. Muistan kuitenkin hyvin, miten seminaarin loputtua ympärilleni kertyi lukuisasti ihmisiä kysymään, mikä olikaan puheenvuoroni lopetuskirja. He halusivat lukea itse lapsille tai itselleen Kulta pienen. Joku sanoi kyynelten kihonneen silmäkulmaan.

"Voiko rakkaus mennä rikki", kysyi Pieni. "Ja voiko sen korjata, auttaako liima tai teippi tai tikki?"

"Voihan nenä, nyt tuli tenä", sanoi Suuri. "Sitä kun minä en tiedä, mutta ei rakkautta ainakaan roskiin viedä."

Pieni pelkää, että Suuri ei rakasta häntä, jos hän on "möhnää ja pöhnää ja myrkkysientä". 

"Kulta pieni", sanoo Suuri. "Aina päästä häntään asti rakastan sua valtavasti."

Toivon että kaikki vanhemmat oppivat ulkoa tämän kirjan sanat ja sanoman ja kertovat lapsilleen usein rakkaudestaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti