Postiluukusta kolahti raikas runotuulahdus Peräseinäjoelta, Etelä-Pohjanmaalta. Johanna Pitkäranta on pitkään kirjoittanut murtehellansa niin pakinoota ku runojaki. Nyt runot ovat päässeet koviin kansiin:Valakiapuoli Runoja murtehella ilmestyi pari kuukautta sitten Books on Demandin julkaisemana.
Valakiapuoli sisältää lyhyehköjä runoja, joissa liikutaan Peräseinäjoen maisemissa: osuuskaupassa, elokuvissa, markkinoilla ja Kalajärvellä, tehdään askareita kodin ympäristössä ja kotona, seurataan lampaita, kanoja, ja kaikkein tärkeintä, kissiä.
Koko ajan mieli on liikkeessä: havaintoja, ajatuksia, kysymyksiä, muistoja, pohtimista, semmoista kiinnostavaa ja tuttua elämän tunnustelua, johon on helppo samaistua.
KUKA MOON –runossa paljastuu kirjastonhoitajan identiteetti. Joskus työmaalla / ku mä kävelen / kiriakasan kans, / mun askeleheni on köykäänen ja / tanttu tuntuu sopevalta päällä, / mää tierän / mihkä moon menos / ja pienen hetken aijan / musta tuntuu, / jotta mää tierän senki, / kuka moon.
Kun jään pohtimaan NIKSI-runoa: Sellaasta niksiä kaipaalisin, /millä helepooten / kaiken ittesnänsä muuttaas / aiva toisemmoiseksi / mieluuten yhyres yös, / tai kahareski / jonsei muutoon onnistu, silmiin osuu TANOTORVI: Kukkoo ei oo kommonansa, / vaikka ajaa / viissatasella Sampolla äärehen. / Mutta otappa pieni matto, / jonka kravahutat / yhyren kerran / tuvan takana / salaa ja varkahin! / Jo huutaa kukkoo / niinku tanotorvi, / ja kaharenkymmenen / kilometrin säteheltä / lähtöö ihmiset kysymähän, / onko meirän sirkkelis / jotaki pahoonki vikaa.
Valakiapuoli on monipolvinen kokoelma. Lapsuus- ja nuoruusmuistot, monet rakkaat ihmiset, persoonalliset kotieläimet, erilaiset tapahtumat ja sattumukset, rauhalliset koti-illat ja rakkaus ovat myös runojen aiheita.
Eräänä päivänä runoilija on hiljaisuutta tarvitseva ja paljoon puheeseen väsynyt introvertti, toisena itsetietoinen tarkkailija ja näkijä. Hän ei kaihda runoissa tummiakaan sävyjä tai kipeitä tuntoja, mutta kokoelmasta välittyy valakiapuoli.
Jos Johanna Pitkäranta kapinoikin tavanomaista, äkkinäästen hyvää arkea vastaan, hän on löytänyt täyden tapansa olla omassa elämässään kotonaan. VALAKIAPUOLI kokee hyviä hetkiä: Äkkinäänen sanoos, / jotta asumma kokolailla / keskellä ei mitää. / On täälä ny kumminki / junarrata / komia järvi / huuritoon sikala / ja meirän tupa.
Meidän tuvassa asustaa yhteen kasvanut pariskunta. KAUPAS: Kävimmä molemmat kaupas/ eriksensä, / ku emmä havaannehet sopia, / kumpi kävis. /Tulimma kotia, / ja kumpiki oli ostanu / maitua / jäläkiuunipaloja ja / kissinruokaa.
Murteella kirjoitettu teksti ei välttämättä ole humoristista. Murre kirjoitettuna ei ole itsestään selvästi hauskaa, vaan monille vaikeaa sulatettavaa. Murrerunojen huumori tulee niiden sisällöstä ei kielestä.
Johanna Pitkärannan huumori ei synnytä kikatus- tai hekotusreaktioita, vaan hiljaista hyvänmielen hyrinää. Lähes joka runo kutsuu toistuvaan lähilukuun, niiden rivien välistä lukija löytää merkityksellisiä oivalluksia. Yhden tason läpijuoksulyriikkaa eivät Valakiapuolen runot ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti