Runon lohdutuksesta ja flowsta

Flow sieppaa minua harvakseltaan, ja nyt koronakeväänä se tuntuu kiertävän minut kaukaa.

Olen pyöritellyt, katsellut, plaraillut, lueskellut ja miettinyt muutamia runoja: miten osaisin välittää näitten runojen sanoman ja asettaa omat sanani lohduksi koronan ja karanteenien kiusaamalle, masentamalle, surulliselle, epävarmuudessa voimattomalle ja yksinäiseksi itsensä tuntevalle!

Olisin tahtonut kirjoittaa lohduttomuudesta, lohdutuksesta, lohduttamaisesta ja lohdun löytämisestä. Koin itse nämä vaiheet äitinä ja mummana, kun korona ravisteli Milanossa asuvan tyttäreni perhettä.

Flow ei puhaltanut täällä 13. kerroksessa. Epävarmuus vei keskittymiskyvyn ja toi tilalle kummallisen mielikuvaharhailun, josta ei tiedä, onko se totta, television näyttämää, unikuvia vai oman pelokkaan mielikuvituksen näkyjä.

Noita tuntemuksia en halua jakaa.

Lohtua tahdon levittää, iloa ja toivoa. Kirjallisuuden tehtävä on paljastaa tosi tässä ja nyt.

Myös lohtu, toivo ja ilo ovat totta tässä ja nyt.

Olen ollut syvällä pimeässä, kylmässä ja kovassa, mutta hitaasti olen kavunnut sieltä tähän päivään ja valoon.

Hitaasti on flow tyrkkimässä mieltä kirjoittamaan, kankeita sormia keventymään näppäimille,  jakamaan tunteita ja ajatuksia lohduttamaan.

Aretta Inarin Vilkutusheinä (Karisto, 1960) on ollut keittiön(ruoka- ja työ)pöydällä koko kevättalven. Olen paukuttanut ääneen sieltä runon silloin, toisen tällöin, jokaiselle kahdelle kyläilijälle, monille puhelinystäville. Kirjan alaotsikko on Enkelisiunauksia, ja jokainen runo käy lohturunoksi.

KERROS ENKELEITÄ / KERROS ENKELEITÄ / LEIJAILEE KÄÄNTYMISTIELLÄ / EDES TAKAISIN / ETSIVÄT LAPSIA AIKUISIA / JOTTA SAISIVAT SUOJELLA / SAISIVAT SAISIVAT / SIUNATA.

Aretta Inari, ATTA, on viisivuotiaana sanellut/kirjoittanut nämä suloiset runot, joihin Pirkko Mannstén on kuvituksellaan luonut kepeää syvyyttä.

Sirkka Turkan Tule minun kanssani satuun –runo on vaikuttava ja lohduttava. Se koskettaa, liikuttaa, antaa samastumismahdollisuuden ja näyttää valoa huomiseen. Tätä runoa olen vuosikymmeniä kuljettanut koulujen vanhempainilloissa ja monissa muissa aikuisten tilaisuuksissa. Nyt runo tuntuu hyvin ajankohtaiselta.

Tule minun kanssani satuun, on niin kylmä: / kadulla viimakin kulkee kumarassa. / Tule, mennään satuun, suureen kukkivaan kirjaan. / Ensin sen kanteen, / sitten kansien väliin. / Tehdään pesä itkulle, maailman kaikille kyynelille. / Ole sinä Puhdas niin minä olen Kirkas. / Ole sinä Lohdutus ja koko maailman Lohtu.

   

Kalle Niinikankaan Tervetuloa Mongoliaan (Enostone kustannus 2018) –kokoelman alaotsikko on Runoja yksilönkehityksestä. Toivolla, Niinikankaiden neljännellä lapsella on Downin syndrooma. Alun vaikeitten tunteiden, kapinan, purnauksen, jälkeen tulee sopeutuminen ja hyväksyminen: Toivo on yhtä rakas kuin perheen vanhemmat lapset.

Tervetuloa Mongoliaan toimii lohtukirjana Down-lapsen tai muuten erilaisen lapsen vanhemmille. Kuka tahansa vanhempi voi samaistua isän tunnemyrskyihin, lempeisiin askeliin ja ilon löytämiseen: 

Karkuri 

Säntillinen karkulainen / ei kovin kauas ehdi / kun jokainen ovi / pitää paon jälkeen / sulkea / hyvin huolellisesti.

Valkoisessa takissa olen lähinnä mies (Enostone kustannus 2020) on Reetta Huttusen

esikoisrunokokoelma. Siihen on paikallaan tutustua korona-aikana, vaikka sen runot ovatkin yleisiä. Huttunen työskenteleeTampereen yliopistollisessa sairaalassa infektiolääkärinä.

Runoilija käy vuoropuhelua potilaiden, asiakkaiden, sairauksien, diagnoosien, lääkkeiden, kuoleman, pelon, toivon ja itsensä kanssa. Hän on hienosti virittänyt desinfiointinaineilta tuoksuvat tunnelmat ja tunteet runoiksi. Sairaalamaailma on monikerroksinen ja –muotoinen: kaikkien mieslääkärien, valkeitten takkien, kääreiden, stetoskooppien, epikriisien ja lähetteiden seassa on myös runonsiemeniä, jotka ovat kypsyneet vaikuttavaksi kokoelmaksi.

Liian kevyt tai hyvinsyönyt ääneni / on hiottu sädeputkilamppujen alla / enkä ole ollut kiitollinen elämästä / vaikka lupasin päiväkirjoille ja Hippokratekselle

osun tarkalleen sanan viereen / kun haluan lohduttaa ja lohtua / pahanlaatuisilta sanoilta

ei se ole syöpä / nimeämme sen uudelleen / se on yhtä vähän kuin ehtyvä joki / kompostiin kuuluva banaaninkuori

Harri Hertellin Kaikki tunteet ovat sallittuja (Enostone kustannus 2020) on runoilijan kuudes kokoelma. Se on miehen runopuhetta rakkaudesta, perheestä, lapsista, isyyksistä, ja se on täynnä toivoa ja luottamusta, vaikka välillä ei kaikki hyvin olisikaan.

Kuulin runopää Hertellin esittävän itse runonsa Olen onnellinen Omppu Open Mic Stagessa ja aioin oitis pyytää Enostonen kustantamoa julkaisemaan äänikirjana Hertellin itse lukemia runoja. En kuitenkaan ole ehtinyt. Mutta toivon yhä. Hertellin runoissa on jotain aavistuksenomaisesti samaa kuin monissa Jevgeni Jevtusenko runoissa, erityisesti Olen vaiti ja huudan –kokoelmassa.

Harri Hertell on selkeästi lavarunotyyppi: hänen runojaan on helppo kuunnella, ne eivät vaadi silmillä avaamista. Se ei suinkaan tee runoista heppoisia tai kertakäyttöisiä. Kaikkiin sallittuihin tunteisiin on palattava uudelleen. 

Olen onnellinen /  kaikista niistä hetkistä jotka saan viettää / perheen kanssa / itkupotkuraivareista aamulla / flunssaoksennuksista soffalla/ ja vauvan sinapeista paidalla.

Olen onnellinen / vaikka vaimo väsyneenä sanoo vitun idiootiksi / vaikka uupumuksesta kadotan / lompakon, padin ja rakkaan kaulaliinan.

Olen onnellinen / vaikka sovittu saunailta jää välistä kun / emme saakaan hoitoapua / syysloma muuttuu heti ensimmäisenä päivänä sairaslomaksi / ja viini pullossa / on jo ehtinyt etikoitua.

Olen onnellinen / vaikka tahtoisin nähdä kamuja / nauraa tyhmille vitseille / kuunnella frendien kanssa musiikkia / ja lipitellä pari kylmää olutta.

Olen onnellinen vaikka uusi ostoskeskus on nimeltään Mall of Tripla / vaikka Jussi Halla-Aho on edelleen suosittu / vaikka en ehtinyt sienimetsään / tänäkään syksynä.

Olen onnellinen vaikken ehdi enää koskaan kalaan / vaikka jokainen tapahtuma josta olen ’interested’ / jää välistä / vaikka liian monet kieltävät / mitä olemme tehneet / ja edelleen teemme luonnolle.

Olen onnellinen / koska minulla on ollut niin paljon kaikkea / koska minulla on edelleen niin paljon kaikkea hyvää / koska pystyn näkemään sen / se ei tarkoita ettenkö tuntisi ja näkisi /

myös surua ja ahdinkoa mutta / nyt voi olla onnellinen / ja tiedän ettei se ole helppoa.

Kun tässä naputellessa luen Olen onnellinen –runoa uudelleen, näen että runo ei ole vain miehistä runopuhetta, vaan hyvin inhimillistä, ihmisen elämää runoa.

Ekakertaviikko

Olen aina tykännyt ekakerroista, niissä on seikkailun siemen. Tuntuu mahtavalta seiskakakkosena kokea monia ekakertoja samalla viikolla.

Tiistaina illansuussa suunnistin Tenho Restobariin Helsinginkadulle. Kartan tutkintaa kotona: metrolla Sörnäisiin ja sitten kävellen. Pienen harhailun jälkeen osuin oikeaa osoitteeseen. Jännittävä, kiinnostava, mahtava ilta: Tenhon perinteinen Poetry Slam –kisa, ja mä tuomarina, yhtenä viidestä, ekakertaa eläissäni. Runoilija, Poetry Slamin pioneeri Harri Hertell juonsi illan suvereenisti yhteistyössä pistelaskumestarin kanssa. Ravintolan runoiluosa oli tunnelmallisesti valaistu, yllättävän runsas yleisö kannusti lavarunoilijoita raikuvin taputuksin.

Tuomarointi ei niin kauhiaa ollut. Illan mittaan esiintyi toistakymmentä taitavaa lavarunoilijaa. Monia heistä kuulisin mielelläni lisää. Voittajaksi selviytyi nuori ensikertalainen, Ida Hiillos, raikas ja ilmaisuvoimallinen esiintyjä.

Ekakerran iltamatkustusta yksin junalla pääkaupungista Keravalle. Ei sekään niin kauhiaa ollut: ihmisillä ei näytä olevan taipumusta ryöstää ja tappaa ennen kättelyä.

Torstaina, Aleksis Kiven ja mielenterveyden päivänä lavarunousteema jatkui. Etsin ekakertaa Ison Omenan kirjastoa, jonka hahmottaminen vaati toisenkin sekunnin. Omppu Open Mic Stage –tilaisuus oli lämminhenkinen ja kiva. Kiitos tunnelman luomisesta kuuluu luontevalle Elina Pullille, joka riisui rentoudellaan ja sanoillaan kaikki jännittämisen oireet. Minulla oli ekakertaa elämässäni kunniakas lämppärin tehtävä. Yhden runon kohdalla sekoilin, mutta selvisin siitä pienellä pakituksella ja tyynellä jatkamisella. Mun ainoa elossa oleva setä, 83, istui kuuntelemassa. Se tuntui ihan itkettävän ihanalta. 

Mietin Tenhon ja Ompun iltojen eroja. Tietysti Tenhossa kilpailu sähköisti tunnelman toisin kuin Ompun esitykset. Myös puitteet puhuvat: Restobar Tenhon hämärä tila vaikuttaa eri tavoin kuin Ompun valaistus. Kummassakaan ei ollut suljetun tilan rauhaa vaan ohi kulkevia ihmisiä, äänten sorinaa, meteliä melkein, joka ei kuitenkaan häirinnyt, sillä mikrofonin vahvistamat runot kuuluivat hyvin. Runojen on hyvä kaikua siellä missä ihmiset ovat, ei suljetuissa kammioissa tai samettiverhoisissa juhlasaleissa. Joku satunnainen ohikulkija voi pysähtyä, viipyä ja innostua tulemaan toisenkin kerran.

Perjantaina kaikui Joutsenlaulu. Hartaasti odottamani KultSin Syysrunomaratonille Seinäjoella suunniteltu Lavarunoustyöpaja oli peruttava osanottajien vähyyden takia.

Ekakertaa viimeisen kerran olin nyt ollut ideoimassa ja suunnittelemassa mitään näin mahtavaa koulutustapahtumaa. Niitä olen ideoinut ja suunnitellut kymmenittäin pitkän työurani aikana. Kaksi muistan aiemmin perutun: Olipa kerran - Det var en gång -symposiumi Vaasassa ja luovuutta luotaava koulutus Lapualla.  Kyllä Joutsenlaulun aika on jo seiskakakkosena.

Lauantaina menin ekakerran Helsinkiin melkein muuten vaan ja asiaohjelman jälkeen uskaltaudun Tennispalatsiin katsomaan Jokeria. Ei ollut ekakerta, kun näin kauhean ja kauhean hyvän leffan, *****. Se on nähtävä toisen, ehkä monennenkin kerran.

Sunnuntaina oli ekakerran ohjelmassa Kimmo Kovasen näytelmä Hyvä minä Heikintorilla, Tapiolassa. Olen huono ymmärtämään lukemaani: Heikintori on kauppakeskus, ei tori. Vartin verran etsin Hyvä minän esityspaikkaa Heikintorin ympäristöstä ennen kuin tajusin, osin Kimmon tekstarin ansiosta, että tila on eka kerroksessa kuluneen ja surullisen kauppakeskuksen sisällä. Näytelmä alkoi riemukkaasti eteläpohojalaasmurteesella kuulutuksella, mutta vaati edetessään mietteliääksi ja vakavaksi. Hyvä minästä ei yhdellä katsomalla selviä. Sitä on pohdittava vielä pitkään.

Täytin ekakerran 73 sunnuntaina. 

Seiskakolme on hyvä ikä löytää uusia ekakertoja!

Mikki on avoin ja lava vapaa!

Osallistuin Helsingissä keväällä Kansalaisfoorumin Lavarunoustyöpajaan. Runoilija, spoken word -artisti ja lavarunoutta vahvasti Suomeen uurtanut Harri Hertell ohjasi työpajassa taitavasti ja lempeästi meitä erilaisia, eri-ikäisiä ja eri tavalla kirjoittavia tekemään lavarunoja ja esittämään niitä.

Tämä kaksipäiväinen työpaja pysäytti, herätti ja innosti minua aivan uskomattoman sirkeällä tavalla.

Suhtautumiseni runon, ja nimenomaan itse kirjoittamani runon, esittämiseen muuttui ratkaisevasti, ja minusta sukeutui lavarunous- ja nimenomaan Open mic –tyyppi.

Kirjavinkkarina kuljetin aina runoja mukanani niin luokissa, päiväkodeissa kuin vanhempainilloissakin. Olen mielelläni pätkyttänyt muitten kirjoittamaa lyriikkaa: Lauri Pohjanpään, Laura Latvalan, Kirsi Kunnaksen, Kaija Pispan, Ilpo Tiihosen ja Jukka Itkosen runot ovat olleet vuosikymmeniä matkassani, unohtamatta tietenkään Jukka Parkkisen Korppilyriikkaa. Ei mitään hätää, ei häikkää. Esittäessäni toisten runoja olen välikappale, instrumentti, välittäjä, jakaja ja runovinkkari. Se on helppoa, se on palkitsevaa.

Mutta otapa käteen itse kirjoittamasi runo ja tulkitse se. Hirveä hätä ja häikkä. Ei onnistu. En pysty. Mitä muka olen yrittänyt sanoa? Onko minulla muka tärkeää asiaa? Olenko muka rehellinen ja aito tässä tekstissä? Mikä muka kuvittelen olevani?

Niinpä. Taatusti en ole ainoa laatuani, en ainoa esiintymispelkoinen, omasta sanomasta epävarma, syntymäujo, väärin tulkittu, itse väärin kuulijoita tulkitseva, pahinta odottava, kuollakseni jännittävä, kaiken kaikkiaan mahdoton mikrofonia kädessä pitävä täristäjä.

Ja silti. Silti runoni huutavat tulla esille, julkaistuiksi, luetuiksi ääneen ja ne peräävät palautetta, joko kirjallista, sanallista ja kuuntelevia silmiä

Lava on vapaa ja mikki auki. Rohkaistu mukaan. Open mic, avomikki on sinulle loistava tapa esittää runojasi, jos olet kaltaiseni pelkuriraukkis. Open micissä ei kilpailla, ei pyritä paremmuuteen, eikä hävitä. Avomikki-tilaisuuksissa kaikki esiintyjät ovat yhdenvertaisia, kunhan eivät ylitä viittä minuuttia. He kannustavat ja kiittävät toisiaan ja ennen muuta kuuntelevat.

Lavarunoustapahtumissa on monesti ensin kutsuttaja lämmittäjiä ja sitten on open mic –osuus. Jos ilta on lyhyt, esiintyjiä arvotaan ilmoittautuneista. Jos aikaa on kyllin, kaikki pääsevät estradille. Kaikki halukkaat pääsevät osallisiksi kuuntelevista silmistä.

Seinäjoella järjestetään lauantaina 19.10. Lavarunoustyöpaja päivällä ja illalla Syysrunomaraton. Työpajan pitää takuuhyvä lavarunoustyyppi Harri Hertell, ja pajaan mahtuu 16 ensin ilmoittautunutta.

lauantai 19.10. kello 10-16

Kurssi järjestetään Framilla osoitteessa Tiedekatu 2, 60320 Seinäjoki (rakennuksessa Frami B, kokoushuoneessa Swingi, joka sijaitsee 1 kerroksessa).
Kurssi maksaa 35 euroa ja maksu suoritetaan paikan päällä käteisellä.
Lisätiedot ja sitovat ilmoittautumiset: harri.hertell@gmail.com

Lauantai-iltana kello 18 alkaen Still Standing –ravintolassa on Kulttuurikollektiivi Sillan eli KultSin järjestämä Syysrunomaraton, jossa lava on vapaa ja mikki auki. Kuulemme Harri Hertelliä, M-L Mäkelää, yllätysesiintyjiä, ja kaikki halukkaat ovat runoineen tervetulleita esiintymään. Aikaa on runsaasti, jokainen runontekijä pääsee lavalle, tosin vain enintään viideksi minuutiksi.

Tule mukaan nauttimaan kuuntelevista silmistä!

Tule mukaan kuuntelevaksi silmäksi!