Eino Leinon, runon ja suven päivä Turun Kirjastopihassa 2019: 1. osa

Tuonne! ajattelin lukiessani Turussa pidettävästä Go Runo Go –tilaisuudesta, joka järjestetään Eino Leinon, runon ja suven päivänä runoilija Markku Innon muistoksi. Siellä  on tunnettuja esiintyjiä ja lisäksi vapaa lava ja mikrofoni kutsumassa OPEN MICiin.

Toinen runokokoelmani, Hitaasti huomiseen, tuli painosta toukokuun lopussa Kari Vaijärven Culturan kustantamana. Se tarvitsee huomiota. Olen huono markkinoimaan itseäni ja omia tekstejäni. Ei minusta ole kiertämään ovelta ovelle: Hyvää päivää, kaunis rouva, miten on päivä sujunut? Tässä on loistava mahdollisuus hankkia kodin kirjahyllyyn Kalenterin, Katekismuksen ja Kansa taisteli –kirjojen rinnalle kaunis, herkkä, koskettava, monenlaisia tunteita kuvaava ja antoisan lukuelämyksen synnyttävä runokirja. Eikä maksa paljon. Jos kukkarossa on vain kortti, voin antaa tästä maksulapun…

Jos en pysty mainostamaan ja myymään kirjaani, kenen se pitää tehdä.

Jos en pysty seisomaan tanakasti runojeni takana, kuka seisoo.

Open Micissä esiintymistä parempaa tapaa runoilevan minän julkiseksi tekemisessä tuskin on. Liput liehuvat, on Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä. Koolla on paljon runoista kiinnostuneita ihmisiä, taitavia ja mainioita esiintyjiä, joita yhdistää sama: suomalaisen runon kunnioittaminen, kirjoittaminen ja jakaminen. Sinä olet yksi heistä. Minä olen yksi meistä! Tässä joukossa seison!

Ostin junaliput jo viikko sitten. Kerroin aikeestani muutamalle ystävälle, Vaidelle ja tyttärilleni. Jaan facessa infoa tilaisuudesta, mutta en julkista osallistumistani, onneksi, sillä pupu kutittaa pöksyjäni.

Herään viideltä. Aamun eka ajatus: ei, en lähde. En lähde tekemään itsestäni naurettavaa typerystä ja paljastamaan hulluuttani. Miksi edes kuvittelin, että voisin mennä runojeni kanssa ihmisten eteen Juho Kuusen, Reetta Niemelän, Rosanna Fellmanin, Nihkeen Akan, Santtu Puukan ja Susinukke Kosolan jälkeen. Ei, koskaan, tähän ei rahkeet riitä.

Mietin kumminkin ehkää. Vaihdan Kirjastontäti-runot Pentinkulman päivät –sarjaan: jospa kirja-aihe ja miehenkipeys vetoaisi yleisöön. Luen runoja ääneen moneen kertaan, yritän värittää niitä, vaikka ässäni taas sähisee ja ärräni pärisee korvissani.

Käyn suihkussa. Syön aamiaiseksi jugurttia, jonka nieleminen tuntuu vaikealta. Kello on seitsemän. Junalle on lähdettävä varttia vaille kahdeksan. Jos siis lähden. Mitkä vaatteet? Kolme ihmistä huomautti taas eilen värikkäästä pukeutumisesta. Jospa tälläydyn mustiin housuihin ja tunikaan ja ravistan vielä tuhkaa päälleni.

 Ei, tästä ei tule mitään. Tämmöistä ramppikuumetta en ole kokenut. Nieleskelen tyhjää. Sydän hakkaa. Meilaan parille ystävälle: Apua, en uskalla. En voi lähteä. Toinen vastaa: Menet! Kadut varmaan, jos et mene. Nyt menet!

Toista pyydän: Ole kiltti, tule tänne äkkiä, älä päästä minua lähtemään. Peittele minut petiin. Ystävä ei vastaa.  Kello käy, ei, kello juoksee. Mitä teen? Apua. Katuisinko lujaa, jos menisin? Katuisinko vielä kovemmin, jos en mee?

Vielä avunhuutoja: entä jos mokaan, pyörryn, kaadun maahan ja alan itkeä. Toinen ystävä vastaa: sitten mokaat. Se on terveellistä ja vahvistaa. Toinen lohduttaa: Kun itket, pökerryt ja kaarut maahan, niin sellaasta eläytymistä ei muut osaa - keksit vaan runohkolles uuren nimen:  Niilo Yli-Mainio, Lankeemus ja ylösnousemus, Maalta olen minä tullut, Matti ja Töppö, Mä oon meiltä ja muut on meidän krannista!

Pakkaan laukkuun vielä vesipullon ja Antti Tuomaisen kirjan Mies joka kuoli. Olen lähtövalmis. Ja Turun tapahtumasta saat lukea myöhemmin.