Kirjavinkkari ja lakanat

Olen tehnyt kirjavinkkausta kohta 30 vuotta. Kaikki alkoi marraskuussa 1989 Pietarsaaressa Monica Borg-Sunabackan yllytyksestä. Lastenkirjastotyö sillään ei tuntunut enää riittävän kiinnostavalta: halusin jotain uutta, vaarallista ja jännittävää. Tahdoin toteuttaa kirjastotyön syvintä olemusta, saattaa lukijan ja kirjan yhteen.

Mielelläni esittelen itseni Suomalaisen kirjavinkkauksen kantaäiteeksi, jolla tittelillä Seinäjoen Kalevalaisten Naisten taannoinen puheenjohtaja Tuula Ketola minut juonsi jossain juhlassa pakinoitsemaan.

Oi riemu, nyt voin puhua preesensissä, sillä Pirkko Ilmanen kutsui minut Entressen kirjaston Perhepäivään 30.3. Marleemumman kassiklassikoille on aikaa puolisen tuntia.

Alku oli hankalaa, mutta vähitellen sain sijaa kirjavinkkaukselle tekemällä sitä oman työn ohessa, kirjoittamalla siitä ja opettamalla kirjastolaisia ja opettajia kirjavinkkareiksi. Nyt kirjavinkkaus on osa kirjastotyötä useimmissa kirjastoissa, eikä enää vain lasten iloksi vaan kaikkien ihmisten.

Kohdallani kirjavinkkauskutsut loppuivat kummasti täytettyäni 70. Voi taivasten katiska! olen tosiaan täyttänyt Kuu-ukon haavia runsaalla 70 vuodella. Olen liian vanha, vinkkaustapani on aikansa elänyt, vinkkaamani kirjat eivät enää kelpaa, pohdin.

Enpä tästä enää nuorene. En keksi enää uusia vinkkaustapoja. Pitäisikö minun siis uudistaa vinkkauskirjakokoelma: hankkia kaikki pieru- ja kakkakirjat ja aikuisille pyssyjä, raatoja, seksiä ynnä edelleen pysyä träillä kaikista uutuuksista? Ei onnistu.

Kaipaan kovasti kirjavinkkauskeikkoja. En ole vielä käynyt jokaisessa Suomen kunnassa. Kartassani on vain 228 nuppipäätä.

Kaipaan hurjasti hetkeä, jolloin lukuisat odottavat silmät suurenevat hämmästyksestä kysyessäni, osaatteko te zöölätä. Zöölätä. Mitä se on? Ei sellaista olekaan! 

Mutta sitten me zööläämme Kaija Pispan Kärpäslätkää-kirjan Zöölöä-runon. Olen lähes tyytyväinen itseeni, kun olen saanut monet aikuisryhmät mukaan zööläämään, vaikka varsinaisen esityksen aihe olisi ollut mitä tahansa muu. Tosi moni kollega on epäillyt täysikasvuisten zööläyttämistä.

Kaija Pispan Kärpäslätkää oli piilossa, mutta Titulei halus tulla paikkaamaan.

Entressen kirjaston Perhepäivä on osa kirjaston 10-vuotisjuhlallisuuksia. Voi sitä pitää vähän osana Espoon kirjastolaitoksen Lontoon kirjamessuilla saamaa Maailman paras kirjasto -palkintoa. Entressessä tapahtuu koko ajan ja paljon.

Tuntui kivalta valmistautua kirjavinkkauspuolituntiseen. Lähetin hyvissä ajoin runsaan kassiklassikkokirjalistan. Perhepäivän kuulijakunnassa saattaa olla hyvin monenikäisiä lukijoita, joten listalta löytyy niin satuikäisten kuin murkkujenkin kirjoja.

Tuntui kivalta ottaa taas käyttöön kolmikymmenvuotisen kirjavinkkariuran aikana mukaan tarttunut kirjapääoma, kirjatuntemus, sillä joukossa on vuonna 1989 ilmestyneitä kirjoja. Lähes joka vuosi on joku kirja jäänyt klassikkokassiini. Kuten en harrasta vaatteissa muoti-ilmiöitä enkä ruuassa avokadopastatrendejä, en myöskään ”sido siivikseni enkä pynttää pyrstösulikseni” yksinomaan tämän tai viime vuoden uutuuksia vaan kirjoja, jotka elävät monia vuodenkiertoja.

Iäkkäämpi kirjavinkkari ”lehahtaa lentoon tuuli kirjanmerkkinä” kirjoilla, tarinoilla ja runoilla, jotka pitävät pintansa ja kutinsa useamman lapsivuosikerran kädessä. Äskeiset lainaukset ovat Ilpo Tiihosen runosta Riisin raasin rusina, joka löytyy kirjasta Jees, ketsuppia, huusi jenkki.

Paljastan viimein perimmäisen syyn ja mielitekosen kirjavinkkaukseen eri paikkakunnilla matkojen päässä kotoa. Olen aina ollut viehtynyt paitsi viehtymys suomeen, ädinkieleen, sen moniin murteisiin ja vivahteisiin myös lakanoihin. Ai, lakanoihin? 

Niin, tietysti lakanat! En ole koskaan omistanut mankelia, sen vuoksi rakastan hotelliöitä, puhtaita, valkeita lakanoita ja kierimistä manklattujen lakanoitten välissä.