Kesäaikaan

Miten monena keväänä ystäväni Siltalan Helena onkaan lähettänyt minulle otteen Timo Parvelan kirjasta Poika (Tammi, 1989).

”Kevät kävelee mun yli. Mut on tuomittu auttamattomasti jauhautumaan kevään alle. Mikään piilopaikka ei voi mua kätkeä keväältä, se löytää mut kumminkin.

-   -   -   -

Vähä vähältä kevät kiristää otettaan. Mieli täyttyy odottamisesta ja toiveista. Tahti kiiihtyy, uhri alkaa hätääntyä ja aavistella jotakin. Lupausten pitäisi jo alkaa täyttyä. Totuus alkaa valjeta; mitään muuta ei olekaan odotettavissa, pelkkiä lupauksia ja toiveita vain. Kevään karmeus paljastuu.

Kaikki kasvaa, kukoistaa ja etenee. Kevät pettää. Se saa aikaan sellaisen harhan, että uhrin mielestä myös ihmiset näyttävät liikkuvan ja kasvavan, ja niitten lupaukset täytetään. Vain uhri, mielessään kaikki odotukset ja toiveet, on kivettynyt kaiken muun kukoistaessa ja rehevöityessä. Kevät tappaa elämällä. Mä en kestä kevättä.

 -   -   -   -

Tälläkin hetkellä tapahtuu joka puolella ulkona jotakin upeaa. Kaverit pitää hauskaa lämpöisessä kevätillassa. Tyttö kävelee jotakin pikkutietä ja nauttii kaikesta siitä, mitä on sen ympärillä. Mutta vaikka mä lähtisin ulos, mä en löytäis sieltä mitään.”

”Pojasta huolimatta kevät on mun lempparivuodenaika. Oonhan kevään lapsi.”, Helena kirjoittaa, mutta jakaa silti karun kavätahdistuksenj. Olemme yhdessä eläneet pojan kevättä hänen pimentämässään huoneessa, seurustelleet omaperäisen isoisän kanssa ja tutustuneet tyttöön, tavanneet häntä ja vähitellen antautuneet keväälle.

Pojan toisen painoksen (ekan oli hirveä) kansi on ilimajokelaaslähtöösen Virpi Talvitien kaunista käsialaa (Tammi 2001).

Vastavuoroisesti olen lähettänyt Helenalle omia kevättuskaisia runojani.

”Lintujen kiimakka lässytys             

ottaa korviin.

Taas huhtikuu:                                               

uusi matkamuistotarra

elämän kapsäkkiin.

  -   -   -   -

Illat telmivät sinessä, ilakoivat.

Lintu kosii toista,

silmut raskaina.

Kaikki valmistautumassa kesään:

yhteyttämään, yhtymään, yhteen.

Yhteen: kohdata toinen,

sielu olkaa vasten,

katsomisen sijasta nähdä,

sielu sielua vasten tuntea.”

Kevät saa monet ihmiset surkeiksi. He tuntevat pojan tavoin kevään valtaisen voiman sen herätellessä luontoa, pieniä aurinkoja loistamaan rapaisten teiden varsilla ja sinisiä pikkutorneja puutarhassa.  Kevään vimma voi uuvuttaa ihmisen, joka ei vaan jaksa yhtyä kevätelämän riemuun. Hän on kevätuhri.

Lisääntyvän valon vaikutusta aivoihin on tutkittu. Valon kulku silmien verkkokalvolta aivojen talamuksen takaosaan saa ihmisen virkistymään. Mutta kun valo kulkeutuu hypotalamuksen suprakiasmaattiseen tumakkeeseen, voi liika vireys muuttua ylikierroksiksi, ahdistaa ja suistaa ihmisen mielen raiteiltaan, alistaa uhriksi.

Pahimmillaan uhri sairastuu kevätmasennukseen, johon ei ole samankaltaista kotiapua kuin kirkasvalolamppu on kaamosmasennuksen hoidossa.

Luonnon reipas kevätmeno repii ihmisen mieltä, vie voimat ja työntää apeuden pohjattomaan

alhoon, jonne yksikään valonsäde ei kanna.

Kevät on tullut, ihanaa! toistelevat kevätiloiset ihmiset ja vilkuilevat kummastuneina masennuksen kalventamia kevätuhreja.

Antakaa meidän olla! tekee mieli huutaa. Ei, me emme voi tulla pihalle, luontoon, se tekee kipeää silmiin, sieluun ja korviin: kuka kestää meteliä, jota kasvit ja eläimet kevätkukoistukseen puhjetessaan pitävät.

Antakaa meidän olla! Kyllä me tulemme ulos, juhannusviikolla viimeistään.

                                           

                                        

                            

                                        ”Kesäaikaan!

                                         Jo huhtikuu.

                                         Oi aurinko! Oi lintujen laulun loisto!

                                         Linnut elämöivät kesäaikaa.

                                         Riemussa, riemussa

                                         punastavat kevään posket.

                                        Oi puhkeava elämä!

                                        Kuoleman varhaisaste.

                                                              Pelottavat tulevat varjot,

                                                              riemussa on jo varjo,

                                        mutta taivas armahtaa:

                                        laskee vanhan surmaa

                                        pilven painamalta.”

                                                              Enkä minä enää tunnista

                                                              masennusta minussa.