maanantai 3. joulukuuta 2018

Kerrostaloelämää


Ääniä rappukäytävässä
Jukka-Pekka Palviaisen Ääniä käytävässä –romaanin (Karisto, 2018) kansi on tylsänpuoleinen, eikä ensin oikein houkuttanut tarttumaan kirjaan. Tartuin kumminkin ja innostuin. Kansi kuvaa loistavasti päähenkilöä ja hänen elämäänsä. Paulilla on luottamustehtävä ja sen myötä antoisa harrastus.

Mies kantaa huolta myös Birgitistä, sairaalloisesta äidistään ja tämän iäkkäästä poikaystävästäkin.

Pauli ottaa vakavasti luottamustehtävänsä taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana. Hän laitattaa valvontakameroita ympäriinsä. Niitten avulla hän voi tarkkailla ja valvoa, että talossa käyttäydytään kunnolla ja kunniallisesti. Kun hän huomaa valvontakamerasta jotain poikkeuksellista, esimerkiksi omituisen naapuriperheen ovella, hän sinkoaa paikalle palauttamaan kuria ja järjestystä. Hän ulottaa tehtävänsä pyyteettömästi aulatiloissa, portaikoissa ja kadulla syntyvien kiistojen ja tappeluiden selvittämiseen.

Työtöntä filosofian lisensiaattia piinaa TE-toimisto ja sen kurssikirjeissään ehdottamat erikoislaatuiset koulutukset. Työttömyys aiheuttaa ikäviä velvollisuuksia, kuten työvoimaviranomaisten koulutuksiin osallistumista. Ei niiden ansiosta filosofian lisensiaatille työtä löydy, mutta päiväraha edellyttää osallistumista.

Paul kirjoittaa blogia: ”Rakkaat lukijani! Kirjoitan tätä kolumnia koulun käytävässä, koska en pystynyt olemaan hiljaa työvoimaviranomaisten järjestämällä joogakurssilla. Tämä on minulle uusi tilanne, koska olen tottunut noudattamaan sääntöjä. Mutta kun aikuista ihmistä opetetaan aamupäivän ajan syömään vihanneksia ja nukkumaan ja liikkumaan tarpeeksi, alkaa mennä hermo.
En enää vastusta näitä kursseja sinänsä, vaan niiden sisältöä. Ensimmäinen kurssipäivä sentään käsitteli työttömyyttä, mutta nyt minulle tuputetaan samoja asioita kuin on tuputettu koko peruskoulun ajan. Pelkään että seuraavalla kerralla meillä on laulua, leikkiä ja jouluaskartelua. Minulla on kyllä aikaa istua täällä. Minulla ei ole edes lemmikkieläintä riesanani. En vain siedä sitä, että minua aliarvioidaan.”

Jukka-Pekka Palviainen kirjoittaa nokkelasti, irvaillen ja ironian lasien läpi, mutta samalla tyynesti ja rehellisesti totuutta kaihtamatta, niin kuin asiat ja tunteet ovat, hyviä tai huonoja.

”Birgit nojaa tiskipöytään. Hän tuntee tunteita. Osa niistä on fyysisiä, osa psyykkisiä. Hän pystyy erittelemään niistä jokaisen. Kipuja enemmän hän suree sitä, että kohta niitä ei ole. Eikä ole mitään muutakaan. Ihmiset unohtavat hänet nopeasti. Ainoa, joka hänestä välittää, kuolee myös.”

Sataankahdeksaankymmeneenkahteen sivuun mahtuu paljon ajatuksia herättävää asiaa, tapahtumia, kohtauksia erilaisten ihmisten välillä, ikävien lisäksi myös suvaitsevuutta ja jopa ystävystymistä. Paulin elämä korkeassa kerrostalossa saa uutta virtaa, kun alakertaan muuttaa uusi asukas, persoonallinen monialaterapeutti.

Ihailen Jukka-Pekka Palviaisen säästeliästä mutta ilmaisuvoimallista sanojen käyttöä ja tekstin ytimekkyyttä: tyypille ei tarvitse ehdottaa tiivistämistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti