Juhannusaattoaamu, 2018. Sataa
ja raakasti. Koti on myyntikunnossa ja siisti: ostajia houkuttava stailaus ei
ole saanut isoja säröjä, kirjat ovat yhä ojennuksessa, ja monta pikkukorivaunua
deeveedeitä on yhä autotallissa odottamassa KodinVaihtoKirppiksellä myyntiä.
Itkettää ja raakasti. Vasta
nyt iski Pikkukissan, Lyydian ikävä, kun katsoin Heidin lähettämää katin kuvaa.
Tätä kotia on myllätty
monella tavalla. On paikattuja reikiä siellä täällä: kuntokartoitus osoitti
talon olevan terve. On jo viety monenlaista tavaraa kokonaan pois, piilotettu
autotalliin ja jonkin verran saatu myydyksi.
Kun on näin paljasta,
näkee paremmin ne vähät esineet, joita vielä on. Paljo tavara, liian paljo
tavara ei sekoita katsetta, mieltä, muistoja. Huomaan että täällä on ollut
aivan liikaa kaikkea turhaa, josta täytyy päästä eroon, jonka on löydettävä
uusi ja hyvä koti mieluummin kuin jäteasema.
Pahinta on kirjoilla.
Niitä on viitisen tuhatta. On omia kirjavinkkarin ja satumumman työssä käyttämiäni
kirjoja, on kuolleen miehen harrastus- ja opintokirjoja, on alennusmyynneistä
ja divareista kerättyjä kirjoja, lahjoja, kirjailijaystävien nimmarilla
varustettuja kirjoja, oman tyttären kirjoittamia dekkareita.
Miten herkullista mainoskieltä
olisi käytettävä, että kaikki kirjat löytäisivät hyllytilaa kirjaihmisten
kodista. Kirjaihmisten? Kiinnostuneiden ihmisten? Ihmisten! Ottaisiko mikään
antikvariaatti tätä kirjakokoelmaa huolekseen?
Pelottava kuva nousee
mieleen: pihassa on siirtolava, jonne kannetaan sylikaupalla kirjoja, kirjoja,
kirjoja kaiken muun poltettavan kaman joukkoon. Siellä on Bonanza-sohvapöytä
70-luvulta, lasten keinutuoli 40-luvulta, puusohvasänky 80-luvulta, työtuoli,
yöpöytiä, saappaita, puukauhoja, muovikippoja, kirjoja, musiikkia, elokuvia,
valokuvakansioita, kurssimateriaaleja, ihania kiitoskortteja kouluvierailuilta,
muistoja, kirjoja.
Itkettää ja raakasti.
En vääntele käsiäni
tuskasta. Kyyneleet vierivät äänettä. Luopumisen suru ei murra minua, se tekee
kipeää, mutta kestän sen kuin mies. Elinaikanani olen käynyt rankan
luopumisopin. Ei Lyydia ole ensimmäinen kissa, josta olen luopunut, mutta hän
on ensimmäinen terve, toiset katit ovat lähteneet jonkin sairauden takia.
Olen PoisMuuttaja. Toinen jalkani on jo kolmannessatoista
kerroksessa Keravalla.
Muutto tuntuu
houkuttavalta seikkailulta. Seikkaillessa ei voi kantaa mukanaan turhaa kamaa.
Mieleen nousee Kaarlo Sarkian runo Omnia
mea mecum porto: Kaiken omasi mukanas kannat,/sieluni, niin kuin Simonides./Kokosit
itselles juuri sen verta/kuin sinun mahtui kantamuksees./Keskellä elämän
myrskyistä merta/tää joka kerta/tuo ilon murheesees:/kuin runoniekka
Simonides/kaiken omasi mukanas kannat.
”Pieni on kaunista” ja
”Vähä riittää” ovat uusia
tunnuslauseitani.
Ei minun tarvitse omistaa
ja kuljettaa mukanani kaikkia keräämiäni Timo K. Mukan tai Henry Millerin
kirjoja, elokuvia, joissa John Malkovich on tähtenä tai Leonard Cohenin
ceedeitä.
Juhannusaattona 2018 sataa
ja raakasti. Itken ja raakasti. Siististä kodistani puuttuu jotain hyvin
rakasta, rakkaampaa kuin olen ymmärtänytkään.
Täällä ei ole pölyä. Pöly
puuttuu ja vaaleat lyhyet karvat. Toukokuun neljännen jälkeen ei ole
kylppäristä kuulunut kissantassujen terhakkaa hiekan pöllytystä. Ei suloinen,
pehmoinen, lipakkakielinen Lyydia ole hipsinyt kyljen päälle yöllä. Ei ole
kuulunut rauhoittavaa kehräämistä korvan juuresta. Tiedän että Lyydialla on
hyvä koti ja rakastavia ihmisiä silittämässä. Tämä kaipaus mietityttää: onko
minussa kirjaihmisyyden lisäksi sittenkin myös kissaihmisyyttä.
Milenkiinnolla luin.
VastaaPoistaEhkä joskus- sitten kun olet asettunut- etsiydyt tännekin. Täältä minut löydät, nyt ilokseni jonkun toisenkin.
VastaaPoistaJuhannusaattona (silloinko myös puhuimme puhelimessa?) olet aloittanut surutyön. Pari kuukautta on kulunut. Ehkä nyt, kun todellisuus on vääjäämättä edessä, se aktivoituu uudelleen. Kukaties nyt jo uudet näkymät ovat vallanneet tilaa ja suru vain käväisee, hyväätekevänä ja puhdistavana.
ONNELLISTA LOPPUELÄMÄÄ !