Sataa ja raakasti – itkettää ja raakasti

Juhannusaattoaamu, 2018. Sataa ja raakasti. Koti on myyntikunnossa ja siisti: ostajia houkuttava stailaus ei ole saanut isoja säröjä, kirjat ovat yhä ojennuksessa, ja monta pikkukorivaunua deeveedeitä on yhä autotallissa odottamassa KodinVaihtoKirppiksellä myyntiä.

Itkettää ja raakasti. Vasta nyt iski Pikkukissan, Lyydian ikävä, kun katsoin Heidin lähettämää katin kuvaa.

Tätä kotia on myllätty monella tavalla. On paikattuja reikiä siellä täällä: kuntokartoitus osoitti talon olevan terve. On jo viety monenlaista tavaraa kokonaan pois, piilotettu autotalliin ja jonkin verran saatu myydyksi.

Kun on näin paljasta, näkee paremmin ne vähät esineet, joita vielä on. Paljo tavara, liian paljo tavara ei sekoita katsetta, mieltä, muistoja. Huomaan että täällä on ollut aivan liikaa kaikkea turhaa, josta täytyy päästä eroon, jonka on löydettävä uusi ja hyvä koti mieluummin kuin jäteasema.

Pahinta on kirjoilla. Niitä on viitisen tuhatta. On omia kirjavinkkarin ja satumumman työssä käyttämiäni kirjoja, on kuolleen miehen harrastus- ja opintokirjoja, on alennusmyynneistä ja divareista kerättyjä kirjoja, lahjoja, kirjailijaystävien nimmarilla varustettuja kirjoja, oman tyttären kirjoittamia dekkareita.

Miten herkullista mainoskieltä olisi käytettävä, että kaikki kirjat löytäisivät hyllytilaa kirjaihmisten kodista. Kirjaihmisten? Kiinnostuneiden ihmisten? Ihmisten! Ottaisiko mikään antikvariaatti tätä kirjakokoelmaa huolekseen?

Pelottava kuva nousee mieleen: pihassa on siirtolava, jonne kannetaan sylikaupalla kirjoja, kirjoja, kirjoja kaiken muun poltettavan kaman joukkoon. Siellä on Bonanza-sohvapöytä 70-luvulta, lasten keinutuoli 40-luvulta, puusohvasänky 80-luvulta, työtuoli, yöpöytiä, saappaita, puukauhoja, muovikippoja, kirjoja, musiikkia, elokuvia, valokuvakansioita, kurssimateriaaleja, ihania kiitoskortteja kouluvierailuilta, muistoja, kirjoja.

Itkettää ja raakasti.

En vääntele käsiäni tuskasta. Kyyneleet vierivät äänettä. Luopumisen suru ei murra minua, se tekee kipeää, mutta kestän sen kuin mies. Elinaikanani olen käynyt rankan luopumisopin. Ei Lyydia ole ensimmäinen kissa, josta olen luopunut, mutta hän on ensimmäinen terve, toiset katit ovat lähteneet jonkin sairauden takia.

Olen PoisMuuttaja.  Toinen jalkani on jo kolmannessatoista kerroksessa Keravalla.

Muutto tuntuu houkuttavalta seikkailulta. Seikkaillessa ei voi kantaa mukanaan turhaa kamaa. Mieleen nousee Kaarlo Sarkian runo Omnia mea mecum porto: Kaiken omasi mukanas kannat,/sieluni, niin kuin Simonides./Kokosit itselles juuri sen verta/kuin sinun mahtui kantamuksees./Keskellä elämän myrskyistä merta/tää joka kerta/tuo ilon murheesees:/kuin runoniekka Simonides/kaiken omasi mukanas kannat.

”Pieni on kaunista” ja

”Vähä riittää” ovat uusia tunnuslauseitani.

Ei minun tarvitse omistaa ja kuljettaa mukanani kaikkia keräämiäni Timo K. Mukan tai Henry Millerin kirjoja, elokuvia, joissa John Malkovich on tähtenä tai Leonard Cohenin ceedeitä.

Juhannusaattona 2018 sataa ja raakasti. Itken ja raakasti. Siististä kodistani puuttuu jotain hyvin rakasta, rakkaampaa kuin olen ymmärtänytkään.

Täällä ei ole pölyä. Pöly puuttuu ja vaaleat lyhyet karvat. Toukokuun neljännen jälkeen ei ole kylppäristä kuulunut kissantassujen terhakkaa hiekan pöllytystä. Ei suloinen, pehmoinen, lipakkakielinen Lyydia ole hipsinyt kyljen päälle yöllä. Ei ole kuulunut rauhoittavaa kehräämistä korvan juuresta. Tiedän että Lyydialla on hyvä koti ja rakastavia ihmisiä silittämässä. Tämä kaipaus mietityttää: onko minussa kirjaihmisyyden lisäksi sittenkin myös kissaihmisyyttä.