Ajasta: Arkikulta ja Antero

Arkikullan runoiltapäivä herätti minut pohtimaan aikaa ja juuri tolloin suloinen pehmokoirani paljastui Anteroksi.

Kummasta kerron ensin?

Aloitan Arkikullasta.

  

Olimme jo elokuussa sopineet Niina Koskelinin kanssa, että piipahdan runoineni hänen Hyvinkäälle perustamassaan viihtyisässä Arkikulta-kulttuurikahvilassa isänpäivän aattona. Katson ohjelman tarkasti. Apua, runoiltapäivä olisi  kello 15-18, kolme tuntia! Apua! Kuka jaksaa niin pitkään kuunnella mun runopölpötystä. Ihan liian pitkä aika!

Aika merkitsee ihmisille eri asioita.

Aika on rahaa, toistavat köyhät, jotka eivät koskaan sitä aikarahaa käsiinsä saa, eivät siis pysty sijoittamaan ja pysyvät köyhinä.

Aika parantaa haavat, näennäislohdutetaan surullisia, sairaita ja ajan tajun menettäneitä.

Intän vastaan. Olen parantumaton niin sielun, ruumiin kuin ymmärryksen osalta.
                                                                     

Anteron vuoro. Minulla on ollut silkinsuloinen pehmokoira. Olen miettinyt usein, keneltä olen sen saanut. Terhi Rannela antoi minun tutustua Äiti-kirjansa käsikirjoitukseen, jossa hän kertoo äidin kuoleman jälkeisistä päivistä:

Herään sunnuntaiaamuna siskoni luota. Poliisin soitosta on kulunut puolitoista vuorokautta. Yksitoistavuotias kummipoikani antaa minulle pehmolelukoiran, jonka nimeämme Anteroksi. Pieni ruskea koira hengittää lohtua päästä anturoihin. Rakastan sitä.

Monien ruokakauppojen ulkopuolelle on kiinnitetty pieniä kylttejä: ”koiraparkki”. Niihin nelijalkaisen voi jättää odottamaan kaupassakäynnin ajaksi. Myöhemmin askartelen pienen koiraparkki-kyltin olohuoneeseemme ja valokuvaan Anteroa sen edessä. Kummipoikia huvittaa.

Kun ystäväni puoliso kuolee muutamaa vuotta myöhemmin, annan Anteron hänelle.

Silloin pehmolelukoira saa minut hoksaamaan jotakin. 
Olen muuttunut lohdutettavasta lohduttajaksi.

Aika ei paranna haavoja eikä kultaa muistoja, ei. Terhi oli antanutt Anteron minulle lohduksi, mutta minulla ei ollut tästä mitään mielikuvaa. Kateissa on useita päiviä puolison kuolinpäivän molemmin puolin. Häpeän. Terhi sanoo, että ei tarvitse hävetä. Muistamattomuus on tilanteessani luonnollista.

Aikavarkaita on liikkeellä.

Masennus on paha varas. Olen masentuneena menettänyt paljon aikaa ja muistoja. Onneksi voin päiväkirjasta lukea, mitä muistikatkojen aikana olen tehnyt. Tapahtumien löytäminen tällä tavoin on omituista ja outoa, mutta tuntuu tarpeelliselta.

Ikääntyvänä yritän kahmia aikaa ehtiäkseni elää ja kokea läsnä ja tietoisena mahdollisimman paljon, mutta huomaan erilaisia aikavarkaita kaikkialla.

Saatan aamulla lehden plarattuani ryhtyä vehtaamaan kännykän kanssa. Luen asialliset viestit, mutta niitten lisäksi vahtaan sitä ja tuota ja tätä. Kun olen hoitanut kännykän, avaan läppärin ja kas, siinä on eilen kesken jäänyt pasianssi. Teeveestä tulee uutiset. Ai, mutta miten mahtoi päättyä Tanssii tähtien kanssa semifinaali? Entä postilakko? Hesari tuli, mutta milloin neuvottelut jatkuvat? Mitä uutta kulttuurineuvos Bazarista? Ja Englannin liiga? Oliko lotossa täysosumia? Mitä horoskooppi lupaa tälle viikolle?

Hyvä on. Koko ajan on valittava. Jokainen käyttäköön aikansa, miten haluaa. Ei minusta ole kieltäjäksi, ei käskijäksi paitsi itseni. Tämän takia kännykkäni väristää tulevat puhelut, mutta on muuten vaiti. Valintoihini eivät nyt kuulu Facebook ja Instagram (paitsi muutaman ryhmän tiedotusten vuoksi).

Aikaahan on. Rajattomasti. Aika käy, juoksee, pakenee, hukkautuu, katoaa…

Aika ei pysähdy, vaikka kello seisoo.

Yritän usein kurkistaa ajan perään tai eteen, mutta en ole onnistunut näkemään mennyttä, enkä tule onnistumaan tulevan näkemisessä.

Juuri nyt olen pysähtynyt ajan ääreen, tunnen sen. Se on korkea, kuulas ja kirkas ulottuvuus ylös, melkein mustan aukon viereen. Se on kaunis, ehjä euforian hetki, tuokio, tässä ja juuri nyt.