Samuli Lampinen viestitti
minulle helmikuun alussa: ”En uskonut,
että seuraavaksi julkaisemani runokokoelma kertoisi oman äidin kuolemasta.
Toisin kävi. Syöpä ei suostunut neuvottelemaan.”
Samuli Lampisen
Kovettu nainen (Books on Demand,
2022) on kaunis kirja. Kannen surullisenkauniin mustavalkovalokuvan on ottanut Jukka Heinovirta. Kuvassa tasainen,
laaja peltoaukea katoaa kauas pehmeään etäisyyteen.
”Äiti voi kuolla vain kerran.” lopettaa Kovettu nainen -kokoelman ensimmäisen runon.
Runo avaa koko runokokoelman: kuolema tulee kohti, eikä sitä vastaan parane
tapella, miten voisikaan!
”Otan kokemuksen vastaan”, runoilija kirjoittaa.
Jo tätä runoa kokiessa
minulta tuli itku.
Pojan rakkaus äitiä
kohtaan on syvää, kaunista, tunteita paisuttelematonta, äidin tuntevaa ja häntä
ymmärtävää.
”Jos äiti olisi hakeutunut lääkäriin / ajoissa / tai
käynyt testeissä säännöllisesti, / hän ei olisi ollut äiti, jonka me tunnemme.
/ Emmekä me meitä, jotka tuntevat itsensä avuttomiksi.”
Runoilija seuraa äidin
sairauden vääjäämätöntä etenemistä. Hän kirjoittaa eleettömästi, todesti, tekee tarkkoja havaintoja ja selkeitä kuvia
äidistä ja kaikesta siinä ympärillä, sisällä ja ulkona. Jotkut kuvat ovat
huumorin, mustankin, sävyttämiä: ”Äiti laihtuu
niin, että sormukset lentelevät.”
”… Äitienpäiväsankari jäi sänkyyn selaamaan
kuolinilmoituksia, senioreiden Facebookia.”
Samuli Lampinen pohtii sairautta,
toivoa, elämää ja kuolemaa, irti päästämistä.
”Jotain me ymmärrämme päästäessämme irti, / yritän
ajatella, / kuolema selvittää elämän epäselvän vyyhdin.”
 |
| Kuva Marleena Lampinen |
Pitkin matkaa syntyy
kysymyksiä, jotka jäävät vastauksitta.
”Kumpi on tärkeämpää / pitää elossa / toivoa vain
elämää?”
Samuli Lampisen kokoelman
nimi saattaa ehkä lukijan ymmälle. Mitä kovettu
tarkottaa? Itselleni sana on tuttu lapsuuden Koskenkorvalta. Kovettu on jotain
mahtavaa, parempaa kuin hyvä, jotain hienoa, kunnioitettavaa ja ihailtavaa.
Kovettu ihminen on ihailtava, mainio, hyvä tyyppi.
En voi sanoa tunteneeni hyvin Samuli Lampisen äitiä, mutta toki tiesin hänet. Olimme muinoin samaan aikaan
Unicefin seinäjokelaisryhmässä, ja muistan hänet toimeliaana, huumorintajuisena
ja lämpimänä ihmisenä, kovettuna tyyppinä.
Samuli Lampisen
Kovettu nainen käy hyvin Terhi Rannelan Äidin runolliseksi rinnakkaisteokseksi. Molemmat kirjat tarjoavat
samastumismahdollisuuden, ja uskon kumpaisenkin lohduttavan äitinsä tai muun
läheisensä menettäneitä.
