Runon lohdutuksesta ja flowsta

Flow sieppaa minua harvakseltaan, ja nyt koronakeväänä se tuntuu kiertävän minut kaukaa.

Olen pyöritellyt, katsellut, plaraillut, lueskellut ja miettinyt muutamia runoja: miten osaisin välittää näitten runojen sanoman ja asettaa omat sanani lohduksi koronan ja karanteenien kiusaamalle, masentamalle, surulliselle, epävarmuudessa voimattomalle ja yksinäiseksi itsensä tuntevalle!

Olisin tahtonut kirjoittaa lohduttomuudesta, lohdutuksesta, lohduttamaisesta ja lohdun löytämisestä. Koin itse nämä vaiheet äitinä ja mummana, kun korona ravisteli Milanossa asuvan tyttäreni perhettä.

Flow ei puhaltanut täällä 13. kerroksessa. Epävarmuus vei keskittymiskyvyn ja toi tilalle kummallisen mielikuvaharhailun, josta ei tiedä, onko se totta, television näyttämää, unikuvia vai oman pelokkaan mielikuvituksen näkyjä.

Noita tuntemuksia en halua jakaa.

Lohtua tahdon levittää, iloa ja toivoa. Kirjallisuuden tehtävä on paljastaa tosi tässä ja nyt.

Myös lohtu, toivo ja ilo ovat totta tässä ja nyt.

Olen ollut syvällä pimeässä, kylmässä ja kovassa, mutta hitaasti olen kavunnut sieltä tähän päivään ja valoon.

Hitaasti on flow tyrkkimässä mieltä kirjoittamaan, kankeita sormia keventymään näppäimille,  jakamaan tunteita ja ajatuksia lohduttamaan.

Aretta Inarin Vilkutusheinä (Karisto, 1960) on ollut keittiön(ruoka- ja työ)pöydällä koko kevättalven. Olen paukuttanut ääneen sieltä runon silloin, toisen tällöin, jokaiselle kahdelle kyläilijälle, monille puhelinystäville. Kirjan alaotsikko on Enkelisiunauksia, ja jokainen runo käy lohturunoksi.

KERROS ENKELEITÄ / KERROS ENKELEITÄ / LEIJAILEE KÄÄNTYMISTIELLÄ / EDES TAKAISIN / ETSIVÄT LAPSIA AIKUISIA / JOTTA SAISIVAT SUOJELLA / SAISIVAT SAISIVAT / SIUNATA.

Aretta Inari, ATTA, on viisivuotiaana sanellut/kirjoittanut nämä suloiset runot, joihin Pirkko Mannstén on kuvituksellaan luonut kepeää syvyyttä.

Sirkka Turkan Tule minun kanssani satuun –runo on vaikuttava ja lohduttava. Se koskettaa, liikuttaa, antaa samastumismahdollisuuden ja näyttää valoa huomiseen. Tätä runoa olen vuosikymmeniä kuljettanut koulujen vanhempainilloissa ja monissa muissa aikuisten tilaisuuksissa. Nyt runo tuntuu hyvin ajankohtaiselta.

Tule minun kanssani satuun, on niin kylmä: / kadulla viimakin kulkee kumarassa. / Tule, mennään satuun, suureen kukkivaan kirjaan. / Ensin sen kanteen, / sitten kansien väliin. / Tehdään pesä itkulle, maailman kaikille kyynelille. / Ole sinä Puhdas niin minä olen Kirkas. / Ole sinä Lohdutus ja koko maailman Lohtu.

   

Kalle Niinikankaan Tervetuloa Mongoliaan (Enostone kustannus 2018) –kokoelman alaotsikko on Runoja yksilönkehityksestä. Toivolla, Niinikankaiden neljännellä lapsella on Downin syndrooma. Alun vaikeitten tunteiden, kapinan, purnauksen, jälkeen tulee sopeutuminen ja hyväksyminen: Toivo on yhtä rakas kuin perheen vanhemmat lapset.

Tervetuloa Mongoliaan toimii lohtukirjana Down-lapsen tai muuten erilaisen lapsen vanhemmille. Kuka tahansa vanhempi voi samaistua isän tunnemyrskyihin, lempeisiin askeliin ja ilon löytämiseen: 

Karkuri 

Säntillinen karkulainen / ei kovin kauas ehdi / kun jokainen ovi / pitää paon jälkeen / sulkea / hyvin huolellisesti.

Valkoisessa takissa olen lähinnä mies (Enostone kustannus 2020) on Reetta Huttusen

esikoisrunokokoelma. Siihen on paikallaan tutustua korona-aikana, vaikka sen runot ovatkin yleisiä. Huttunen työskenteleeTampereen yliopistollisessa sairaalassa infektiolääkärinä.

Runoilija käy vuoropuhelua potilaiden, asiakkaiden, sairauksien, diagnoosien, lääkkeiden, kuoleman, pelon, toivon ja itsensä kanssa. Hän on hienosti virittänyt desinfiointinaineilta tuoksuvat tunnelmat ja tunteet runoiksi. Sairaalamaailma on monikerroksinen ja –muotoinen: kaikkien mieslääkärien, valkeitten takkien, kääreiden, stetoskooppien, epikriisien ja lähetteiden seassa on myös runonsiemeniä, jotka ovat kypsyneet vaikuttavaksi kokoelmaksi.

Liian kevyt tai hyvinsyönyt ääneni / on hiottu sädeputkilamppujen alla / enkä ole ollut kiitollinen elämästä / vaikka lupasin päiväkirjoille ja Hippokratekselle

osun tarkalleen sanan viereen / kun haluan lohduttaa ja lohtua / pahanlaatuisilta sanoilta

ei se ole syöpä / nimeämme sen uudelleen / se on yhtä vähän kuin ehtyvä joki / kompostiin kuuluva banaaninkuori

Harri Hertellin Kaikki tunteet ovat sallittuja (Enostone kustannus 2020) on runoilijan kuudes kokoelma. Se on miehen runopuhetta rakkaudesta, perheestä, lapsista, isyyksistä, ja se on täynnä toivoa ja luottamusta, vaikka välillä ei kaikki hyvin olisikaan.

Kuulin runopää Hertellin esittävän itse runonsa Olen onnellinen Omppu Open Mic Stagessa ja aioin oitis pyytää Enostonen kustantamoa julkaisemaan äänikirjana Hertellin itse lukemia runoja. En kuitenkaan ole ehtinyt. Mutta toivon yhä. Hertellin runoissa on jotain aavistuksenomaisesti samaa kuin monissa Jevgeni Jevtusenko runoissa, erityisesti Olen vaiti ja huudan –kokoelmassa.

Harri Hertell on selkeästi lavarunotyyppi: hänen runojaan on helppo kuunnella, ne eivät vaadi silmillä avaamista. Se ei suinkaan tee runoista heppoisia tai kertakäyttöisiä. Kaikkiin sallittuihin tunteisiin on palattava uudelleen. 

Olen onnellinen /  kaikista niistä hetkistä jotka saan viettää / perheen kanssa / itkupotkuraivareista aamulla / flunssaoksennuksista soffalla/ ja vauvan sinapeista paidalla.

Olen onnellinen / vaikka vaimo väsyneenä sanoo vitun idiootiksi / vaikka uupumuksesta kadotan / lompakon, padin ja rakkaan kaulaliinan.

Olen onnellinen / vaikka sovittu saunailta jää välistä kun / emme saakaan hoitoapua / syysloma muuttuu heti ensimmäisenä päivänä sairaslomaksi / ja viini pullossa / on jo ehtinyt etikoitua.

Olen onnellinen / vaikka tahtoisin nähdä kamuja / nauraa tyhmille vitseille / kuunnella frendien kanssa musiikkia / ja lipitellä pari kylmää olutta.

Olen onnellinen vaikka uusi ostoskeskus on nimeltään Mall of Tripla / vaikka Jussi Halla-Aho on edelleen suosittu / vaikka en ehtinyt sienimetsään / tänäkään syksynä.

Olen onnellinen vaikken ehdi enää koskaan kalaan / vaikka jokainen tapahtuma josta olen ’interested’ / jää välistä / vaikka liian monet kieltävät / mitä olemme tehneet / ja edelleen teemme luonnolle.

Olen onnellinen / koska minulla on ollut niin paljon kaikkea / koska minulla on edelleen niin paljon kaikkea hyvää / koska pystyn näkemään sen / se ei tarkoita ettenkö tuntisi ja näkisi /

myös surua ja ahdinkoa mutta / nyt voi olla onnellinen / ja tiedän ettei se ole helppoa.

Kun tässä naputellessa luen Olen onnellinen –runoa uudelleen, näen että runo ei ole vain miehistä runopuhetta, vaan hyvin inhimillistä, ihmisen elämää runoa.

Lukemattomuus ja lukemisen täyteys

 Jouluna saan tyttäreltä espanjalaisen Dolores Redondon kiehtovan kirjanTämän kaiken minä annan sinulle (Suom. Sari Selander, Gummerus, 2018). Kirja on hyvin vangitseva ja muassaan pitävä. Matkaan päähenkilön, kirjailija Manuel Ortigosan kanssa Pohjois-Espanjaan, Galiciaan, jossa hänen puolisonsa Alvaro on menehtynyt auto-onnettomuudessa. Alvarosta paljastuu uskomattomia ominaisuuksia, jotka loukkaavat syvästi Manuelia. Hän onkin rikas markiisi, suuren vaikutusvaltaisen suvun päämies, eikä hänen kuolemansa ole onnettomuus. Vastentahtoisesti Manuel joutuu selvittämään puolisonsa kuoleman syitä. Vaelsin kirjan monimuotoisessa maailmassa hitaasti ja hartaasti, surin sen loppumista. Varmaan luen sen toisenkin kerran, joskus…Monia kirjoja olen lukenut kahdesti, kolmestikin.

Lukemiseni tyssää talvella kuin seinään, jolle on heijastettu nimi Covid-19-tauti, arkisemmin koronavirus, elämää maapallon laajuisena pandemiana uhkaava.

Lukemiselle ei ole nyt sijaa, merkitystä. Kirja ei ravitse tätä elämää, oloa tässä ja nyt, joka tuntuu epävakaalta, epävarmalta ja epätodelliselta. Nyt on levottomana seurattava kaikkia tuutteja, jotka koronapandemian pahaenteistä kauhua syöttävät.

Uutiset tappavan taudin leviämisestä vaikuttavat koko olemiseen. Ajatukset vaeltavat, eikä niitä pysty pysäyttämään kirjan sivuille. Ei minkään kirjan. Kokeilen toistakymmentä teosta, uusia, vanhoja tuttuja, helppoja ja kevyitä, viisaita, vakavia, runoja, elämäkertoja, mutta ei, minkään kirjan aika ei ole nyt. En kykene keskittymään.

                      Kun on työkseen ja harrastuksekseen lukenut koko ikänsä, tuntuu sietämättömän karulta ja kamalalta olla lukematta. Tuntuu hirveältä, kun illalla käsi ei hamua yöpöydältä luettavaa. Tuntuu oudolta, ihan vieraalta, ei yhtään minulta, olla lukematta.

Matti Mäkelä on pohjalaiskirjailija Lieksassa

Lopulta pakotan itseni aloittamaan ilmajokelaislähtöisen Matti Mäkelän omaelämäkerran Pitelemätön. Matti Mäkelän muistelmat (Siltala, 2019) selaamisen. Yhtäältä tietysti kotopitäjän poijan ja toisaalta tunnetun kirjailijan ja kirjallisuuden moniottelijan elämä herättää mielenkiinnon. Matti Mäkelä oli omaperäinen ja itsenäinen ajattelija ja keskustelija, kriitikko, arvostettu esseisti ja kulttuuripoliittinen vaikuttaja.

Ensimmäiselle kirjoittajakurssilleni Etelä-Pohjanmaan opistolle 1980-luvulla pyydän Matti Mäkelää luennoimaan lyhyen proosan kirjoittamisesta. Hän hoitaa homman hienosti, yhtä loistavasti kuin juhlapuheen Pohjanmaan Kirjailijoiden 50-vuotisjuhlassa vuonna 2012. ”Pohjalaisilla kirjailijoilla on annettavaa kansalliselle kulttuurille… Kirjallisuus loppuu sitten kun ajattelu loppuu. On utopistista ajatella, että palaisimme visuaaliselle nuotiolle.”

                            Matti Mäkelän Pitelemättömän seurassa minulta kuluu melkein kaksi kuukautta. Uskomaton aika kiinnostavan, vajaa 350 -sivuisen kirjan kanssa. Ei ole kirjavinkkari Mäkelä entisensä lukijana, en ole entiseni ihmisenäkään.

Televisio pölisee aamusta asti, vaikka en pysty keskittymään uutisiin en koronaspekulointeihin, rajoituksiin, eristyksiin, suojautumisiin, en mihinkään muuhun kuin levottomuuden purkamiseen kävellen eestaas ja taastaas.

”Luopuminen on kirjoitettu geeneihimme.”

Kuva Laura Vesa

Tapaan Terhi Rannelan ensi kerran Vammalassa, Lastenkirjallisuuspäivillä, elokuussa 2004. Rantakahvilassa Terhi haastattelee runoilija Kaija Pispaa. Tampereen bussissa Terhi antaa minulle esikoisensa, Puhdas, valkoinen. Tapaamisesta kehittyy jo melkein parikymmentä vuotta kestänyt ystävyys, enemmänkin: olen ominut Terhin kolmanneksi tyttärekseni, hän on mun Tyär.

Meitä on neljä kirjallista naista, ystävystä, Tillikassa lounaalla tammikuussa 2016: Terhi, Anneli Kanto ja Tuula Kallioniemi lisäkseni. Pölpötämme hauskoja, nauramme paljon, kuolema on sanana läsnä: huvittelemme sen keräämillä eufemismeilla. Terhi vilkaisee puhelinta ja ihmettelee, miksi äiti ei vastaa.

Myöhemmin illalla Terhin sisar soittaa hänelle ja kertoo, että äiti on löydetty kotoa kuolleena. Äidin odottamaton äkkikuolema vie pohjaa elämältä pitkäksi aikaa. Terhi kyllä hoitaa työnsä, kelpo kansalainen, loppuvaiheessa oleva Frau ilmestyy sovitusti, mutta suru on syvä ja leveä, hellittämätön.

                     Syksyllä 2019 Terhi aloittaa kirjan Äiti, Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen (Karisto, 2020) kirjoittamisen. Jossain vaiheessa saan lukea otteita käsikirjoituksesta. Marraskuussa Terhi kutsuu meidät kolme äiditöntä naista keskustelemaan äideistämme, kuolemasta ja surusta. Lounastapaamisessa kuolema on myös läsnä, nyt luopumisena, muistoina, suruna. Terhi nauhoittaa juttelumme, ja osa siitä on päätynyt Äiti-kirjaan.

                     Saan Äidin postissa, valmiina, kauniina, lukemaan houkuttavana, mutta aika pian lukuhankaluuteni vuoksi laitan kirjan syrjään. Vielä en itke, vaikka itkettää. Päätän lukea kirjan hiljaksiin, nauttia Terhin kauniista kielestä.

Äippäinpäivänä otan Äidin taas käteeni ja ymmärrän oitis, miksi se haluaa tulla luetuksi vasta nyt. On Terhin syntymäpäivä. Hesan tyttären perheen vierailu peruuntuu pojan kuumeen vuoksi. Olen yksin kotona.

Kirja avautuu itsekseen sivulta 68, jossa Terhi kertoo ensimmäisistä  äitienpäivistä äidin kuoleman jälkeen. Luen ja itken. Mietin paljastanko itkeväni Äitiä lukiessa, lopulta päätän kertoa. Itken nytkin. Tämä ei ole lohdutonta parkumista, vaan puhdistavaa ja eheyttävää itkua..
 Terhi kuvaa tunteitaan äidin yllättävän kuoleman jälkeen tyynesti ja kirkkaasti. Hän ei kieriskele surussaan. Hän on lukenut runsaasti kuolemaa ja suruaihetta käsittelevää kirjallisuutta, tutkimuksia, tietokirjoja, runoja, elämäkertoja, romaaneja, lehtiartikkeleita. Kirja on paljon enemmän kuin äidin kuolemaa surevan naisen omaelämäkertaa, siitä löytää lukuisia tapoja katsoa ja kokea kuolema ja suru.

Sanaa surutyö ei Terhi ilokseni käytä, mielestäni ei kertaakaan. Jos sana esiintyy jonkun muun tekstissä, sen tietysti kuuluukin olla.

Nyt luen. Nyt koen lukemisen täyteyden, tärkeyden ja merkityksen juuri tällä hetkellä, tänä äitienpäivänä, jota luulin viettäväni yksin ja surkeissani. Kun luen Terhin Äitiä, en suinkaan ole yksin: tässä läsnä ovat Terhi, hänen äitinsä ja sisarensa, Anneli ja Tuula, oma äitini, tyttäreni, äitien ketju kaukaa tähän ja tästä kauas tulevaan.

Toivon syrämmestäni, että läheisensä menettäneet ihmiset löytävät Terhi Rannelan Äidin. Ei äidinsurua voi erottaa täydellisesti isän-, isovanhempien tai oman lapsen tai rakastetun menettämisen synnyttämästä surusta. Jokainen kokee surun eri tavalla, silti kaikki suru on kuitenkin samanlaista.

                      ”Luopuminen on kirjoitettu geeneihimme.” kirjoittaa Terhi Rannela. Luopuminen on surun synnyttäjä, surun äiti. Se on kirjoitettu geeneihimme.

Kansi Satu Kontinen

---