tiistai 30. maaliskuuta 2021

Lumoavaa historiaa

Anneli Kanto 

Olin päättänyt lukea Anneli Kannon Rottien pyhimyksen (Gummerus, 2021) hitaasti ja hartaasti. Ei se onnistunut, ei ollenkaan, sillä kirjailija Kanto koukkusi minut kertakaikkisesti. Rottien pyhimys lumosi minut, jota ei aika lukeneena enää tällä ikää ihan helposti houkuteta.

Sieltä he tulevat, Hattulan Pyhän Ristin kirkon koristelijat: kuuluisa maalari Andreas Pictor, mestari Martinus ja vantti Vilppu Niilonpoika, jonka tehtävä on hiertää värejä ja suomea taitavana tulkata tätä kummallista molotuskieltä ruotsalaisille maalareille.

Rottien pyhimys

Syrjästäkatsoja, pilkuton tyttö, Pelliina, värisytti heti sydäntä ja ravisti myötätuntomielelle. Hän seurasi miesten kammertelua ylös mäkeä ja arveli heidän olevan niitä kirkon kaunistajia, joista hän oli kuullut puhuttavan. Tytöllä oli kova nälkä. ”Kukaan ei ota minua työlle eikä taloonsa sen tiedän. Minulla ei ole konstia hankkia leipääni. En tiedä keneltä kysyisin nyt kun olen yksin. Kai minä nälkään kuolen.”

Kirkkoherra Petrus Herckepaeus (jota myös Mulli-Pekaksi kutsutaan) ja kirkonisäntä Klemetti Mikonpoika ovat kirkon kupeessa odottamassa maalareita. Heitä onkin vain kaksi. Kirkkoväärti Klemetti huolestuu kovasti, saako kaksi maalaria kirkon kuvat maalatuksi kesän aikana, koska kontrahti oli kolmesta maalarista. Martinus vakuuttaa heidän selviävän urakasta. Turun piispan ja tuomiokapitulin hyväksymät luonnokset ovat mukana, maalaustelineet ovat tukevat, kalkista ja muusta tarpeellisesta oli huolehdittu.

 Heti kohta Vilppu putoaa krapuloissaan tikapuilta ja särkee kätensä. Kirkon kaunistaminen ei edisty. On löydettävä uusi oppipoika. Hämeen linnanherra Åke Tott ja rouvansa Märta ehdottavat, että tiilimestari Rutgerin kasvattityttö otettaisiin apulaiseksi. Pictor Andreas kauhistuu: Nainenko olisi kirkkomaalari. Jumalanpilkkaa. Rienausta. Mutta ei auta, Pelliina otetaan oppipojaksi. Mestari Martinus suhtautuu tyttöön lämpimästi ja opastaa häntä maalaamisessa.

Kirkkoväärti Klemetti haki Pelliinan mukaansa kirkkomaalareitten luo. Tyttöä jännitti kovasti, eikä hän ymmärtänyt, miksi hänen piti mennä kirkkoon. Hän oli kauhuissaan: ”Seinällä oli kaksi alastonta ihmistä. He olivat valtavan suuret ja juoksivat koska kolmas ajoi heitä takaa. Säikähdin niin että minulta pääsi huuto ja pakenin itsekin juosten kirkon toiseen päähän pylvään taakse.”

”Toinen maalarimies tuli perääni ja sanoi ettei tarvitse pelätä sillä suuret ihmiset ovat seinään maalattuja kuvia ja he ovat maailman ensimmäiset ihmiset Aatami ja Eeva.” Pian Pelliina lumoutui kuvien kauneudesta: ”… nämä kuvat olivat olemassa vain kauneutensa tähden eikä niillä muuta tarkoitusta ollut.”

Mestari Martinuksen johdolla Pelliina kehittyi värien sekoittajasta ja sabluunamaakarista kirkkomaalariksi. Taidon karttuessa hän sai yhä vaativampia maalaustehtäviä. Martinuksen käsi ohjasi Pelliinan kättä, he olivat aivan liki. Pelliina koki jotain hyvin lämmintä ja hyvää ja kaunista. Konho tyttö oli umpirakastunut: ”Hän toi suunsa ja painoi sen minun suutani vasten eikä se tuntunut ollenkaan pahalta vaan ihanalta. Hänen partansa oli suuni ympärillä karhea ja liukas ja jouhet kutittivat ja se oli mielihyvää.”

Neljäänsataan viiteen sivuun mahtuu paljon: pyhiä hetkiä maalausten edessä, pohdintoja ja keskusteluja luomisesta, taiteen tekemisestä ja kokemisesta, rakkauden ja intohimon tunteita, ylpeyttä, ennakkoluuloja, miesten asioita ja naisten juttuja, alemmuuden ja ulkopuolisuuden tunteita, sielunkipua, ihmisen pahuutta, kateutta ja ystävyyttä. Ihan sitä samaa, mitä koetaan tänäkin päivänä. Tapahtumat seuraavat toistaan jännittävästi niin, että kirjaa on miltei mahdoton laskea käsistään: äsken luin historiallista romaania, nyt olen romanttisen kirjan sivuilla, ei, tämähän muuttuikin dekkariksi. Anneli Kanto on monialainen ja –tahoinen ja –taitoinen kirjailija, joka mielikuvittaa kaiken tarpeellisen, mitä dokumentit eivät kerro Hattulan kirkon koristelu-urakasta 1500-luvun alkupuolella.

Kirjailija on ystävällisesti jakanut kirjan lyhyisiin lukuihin ja otsikoinut ne houkuttelevasti ja kuvaavasti.. Ei, Rottien pyhimys ei tulvi kirosanoja, kieli on kaunista, tämän tästä eteen tulee uusi sana, joista nautin. Huumori kukkii niin tilanteissa kuin sanojen välissä. Hän on löytänyt mahtavan määrän mahtavia haukkumasanoja: surkoperse, kusihattu, kiukkuvittu.

En nyt muista mikä kirja on temmannut minut yhtä voimakkaasti mukaansa kuin Anneli Kannon Rottien pyhimys. Olisikohan Putte, hissanopeni, pyörtynyt, jos olisi nähnyt, miten innoissani ja niin sanotusti liekeissä luen keskiaikaisista tapahtumista, välillä hihitellen ja sitten taas vakavoituen ja erityisesti Pelliinan osaa miettien.

Kyllä, kaksi kertaa itkin. Ihan vähän.  

maanantai 25. tammikuuta 2021

Mihinkäs se kirjastonhoitaja kirjoistaan...

...ja mihinkäs kirjoittaja kirjoittamisestaan. Viime kesänä menetin myös kirjoitustaidon. Kun syrämmen täyttää suuri suru, sanat katoavat, niillä ei olemerkitystä, eikä silloin pysty kirjoittamaan.

Joulun alla aloin harjoitella kirjoittamista ja nyt jatkan puolen vuoden takaista lukemattomuuspäivittelyä.

Vuosi sitten luin tyttären antamaa Dolores Redondon kirjaa Tämän kaiken minä annan sinulle (Gummerus, 2018) hitaasti, miettien ja nauttien, hartaasti. Kuin olisin aavistanut, että kohta ei minusta ole lukijaksi, en pysty lukemaan kuin lyhyitä juttuja ja uutisotsikoita ja jo moneen kertaan lukemiani kirjoja: Parkkista, Rannelaa, Kallioniemeä, Parvelaa…Onneksi ei mielessä käynyt, että pian kirjoittaminenkaan ei sujuisi.

Opin lukemaan ekaluokan syksyllä opin. Siitä asti en ole juuri muuta tehnyt kuin lukenut. Ja joskus myös kirjoittanut. Äiti toimi Koskenkorvan sivukirjaston sivutoimisena sivukirjastonhoitajana ja sytytti minuun mission: kirjastonhoitajaksi, kirjavinkkariksi, lukemaan houkuttajaksi.

Luin aina. Luin työkseni, vapaa-ajalla, sillä työssä ja työajalla ei koskaan ollut aikaa lukea. Lapsille luin koko ajan. 

Luin aina ja kaikkialle, mutta en koskaan vessassa. Meillä ei ikinä ole ollut vessassa kirjoja. Korvissa kyllä.

Mutta nyt en osannutkaan lukea. Jos tartuin kirjaan, luin sivun, mutta en tajunnut sitä, sama sivu oli luettava toisen ja kolmannenkin kerran.

En kyennyt keskittymään. Se oli hyvin murheellista ja masentavaa. En tuntenut itseäni: oliko kirjastonhoitajuus kadonnut minusta kokonaan, enkä ollut enää lukijakaan.

Kesällä, koronakurimuksen ihan vähän hellittäessä, Tornitalomme taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja Antti Iso-Koivisto (1945-2020) sanoi, mitä jos järjestettääs alakerran lasitettuun oleskelutilaan kirjojen vaihtopiste. Kirjastonhoitaja minussa heräsi. Antti raahasi ylimääräisen hyllyn alas, luopui muutamista kirjoistaan samoin kuin minä, ja näin alkoi ”tornitalokirjastomme” elää.

Kehotimme ihmisiä vaihtamaan tai ottamaan kirjoja, ceedeitä ja deeveedeitä, mutta ilmeisesti tiedotimme vähän suurpiirteisesti, koska kirjahyllyn liepeille alkoi tulla kaikenlaista tavaraa vauvanvaatteista pyöränrenkaisiin ja rannekoruista piparirasioihin. Oli pakko ryhtyä ankaraksi ja rajoittaa vaihtopistetavarat kirjoihin, lehtiin, levyihin ja elokuviin.

Kovin usein eivät kirjat vaihdu, mutta joskus hyllyyn ilmaantuu uusia. Niin paljon kirjastontätiä olen, että käyn oikomassa ja taputtamassa rivit suoriksi. Aakkostusta tai luokitusta en ole edes harkinnut, kuten en ikinä omassakaan hyllyssäni.

Olen vähitellen syksyn mittaan harjoitellut lukemista ja nyt voin sanoa pystyväni taas lukemaan.Tällä hetkellä vuorottelen Leena Lehtolaisen Hilja Ilveskero- ja Arttu Tuomisen Labyrintti –sarjoja, mutta ennen niitten seuraavia on vuorossa yllätyslöytö Elina Pullin Tukkasurma.

Molemmat tyttäreni ovat lukijoita. 

Nyt heidän lapsensa lukevat minulle. Se tuntuu liikuttavan ihanalta.

Mihin kirjastonhoitajan lapsetkaan pääsisivät kirjoista? Toinen korvasi sohvan revähtäneen jalan kirjoilla, ei sentään omillaan,  ja toisen joululahjayllätys oli kirjakorvikset.

 

 

 

 

 

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Kirjastotädin lukemiset


Luulin koronaoireiden hävinneen, mutta mitäkittiä, en pysty vieläkään täysin keskittymään lukemiseen. Luen parikymmentä sivua, ja levottomuus iskee. On noustava petistä (en ole ikinä osannut lukea paitsi makuulla) ja kuljeskeltava; onneksi tässä kodissa voi kiertää ympyrää.
En pysty pakottamaan itseäni lukemaan, sillä pakon alla lukiessa tekstistä ei jää mitään mieleen.
Huono lukeminen harmittaa ja kiukuttaa. On niin laskemattomasti lukemattomia kirjoja houkuttamassa.

Opin lukemaan kuusivuotiaana ekaluokalla. Pian luin läpi Koskenkorvan kansakoulun kirjaston lasten ja nuorten kirjat, sitten Koskenkorvan sivukirjaston aikuisille suunnatut romaanit, seikkailut ja jopa sotaromaanit, ja keskikouluun mentyä avautuivat Ilmajoen kunnankirjaston ovet.
Kaikki kaunokirjallisuuden lajit ja genret ovat kelvanneet, runous nousi romaanien rinnalle teinivuosien kasvupyrinnöissä, vieläkin päästelen pitkät pätkät ykkösrunoilijaani, Kaarlo Sarkiaa. Miksi hän silloin oli ykkönen, olen ymmärtänyt vasta paljon myöhemmin.

Ilmajoen kunnankirjastotätinä vuodesta 1968 lähtien luin lähes kaiken suomalaisen aikuisten kaunokirjallisuuden. Suomennokset jäivät vähemmälle. Oli kiva jutella kirjaston ahkerien asiakkaiden kanssa luetuista.

Seinäjoella lastenkirjastolaisena (vuodesta 1976) keskityin pääasiassa lasten ja nuorten kirjoihin. Kuvakirjat, sadut ja seikkailut sopivat hyvin myös perhesyistä: koeluin koko ajan ääneen omille tyttärille. 
Kirjastourani päätyön tein kirjavinkkarina: aluksi tein kirjavinkkausta lapsille ja nuorille ja vanhempainilloissa heidän vanhemmilleen. Tämä kaiken täyttävä missio kirjan ja lukemisen puolesta alkoi marraskuussa 1989 Pietarsaaressa, ja lasten- ja nuortenkirjallisuus täytti kapsäkkini, mielen ja muistin. En juurikaan ehtinyt lukea aikuisten kirjoja.
Kun kirjavinkkarintyö tyrehtyi, aloin paikata aikuiskirjallisuuden lukemattomuutta sattumanvaraisesti ja mielivaltaisesti, ja olen löytänyt hurjan paljon upeita elämyksiä, ja löydän edelleen.
Iän karttuminen on hidastanut minua, ja lukeminen on vähentynyt. Mutta nyt vasta koronan alkaessa alkutalvella ahdistaa, teksti muuttui hämäräksi, mieli kärsimättömäksi ja jouduin työntämään kirjan turhautuneena syrjään. Vain muutama teos on tehnyt lukemisesta helppoa, antoisaa ja kivaa.

Tässä muutamia lukuelämyksiä. Jostain huhtikuusta lähtien olen lukenut pätkissä Margaret Attwoodin Noidan sikiötä (Johnny Kniga 2016), toukokuussa sen rinnalle tuli Miika Nousiaisen Metsäjätti (Otava 2.p. 2011), ja nämä molemmat peittosi Eppu Nuotion Elämänlanka (2020), jonka lukemiseen kului vain kaksi päivää. 

Attwoodin Noidan sikiö kuvaa syrjäytetyn teatterinjohtajan Felixin uhkarohkeaa teatterikasvatusta: hän ohjaa Fletcherin vankilassa oman persoonallisen versionsa Shakespearen Myrskystä. Mister Duke ei paljasta oikeaa henkilöyttään vankilassa. Hän on taitava ja viisas ohjaaja, löytää oikeat tyypit kuhunkin rooliin vankien teatterin suhteen viattomasta porukasta. Näytelmän valmistaminen tarjoaa lukijalle riemastuttavia kohtauksia, jotka huipentuvat ensiesitykseen, siinä Felix pääsee kostamaan syrjäyttäjilleen. Vahva suositus!

Metsäjätti on Miika Nousiaisen kolmas romaani. Kansainvälinen Metsäjätti ajaa Törmälän vaneritehdasta alas, aluksi hyvin viitteellisesti, mutta investointi Uruguayn tehtaaseen vaikuttaa  tietysti rankasti Törmälässä. Kirjan tapahtumia kuvataan yhtiön helsinkiläisen, törmäläläislähtöisen Pasin ja tehtaalla työskentelevän Jannen silmin. Molempien päähenkilöiden elämänkuviot lataavat jännitystä samoin kuin tehtaan kohtalo. Nousiaisella on laaja ja taitava katse havainnoida ihmisiä ja pukea näkemänsä oivaltavasti kiinnostavaksi, myötätuntoa kutsuvaksi. Huumoria pilkahtelee vain vähän, sillä raakaa on elämä Metsäjätin kaltaisen yhtiön kannattavuuden ja tulosten ihmisistä piittaamattomassa nostatuksessa. Kova suositus!!

Ellen Lähde –sarjan kolmas, Elämänlanka, on Eppu Nuotion kiinnostava jännitysromaani. Nopeasti  pari päivää sujahti Berliinissa Ellen Lähteen seurassa. Tykkäsin kovasti sarjan aiemmista osista: Myrkkykeisosta ja Anopinhampaasta. Ellen Lähde on kuusikymppinen aktiivinen nainen, joka löytää tarkkasilmäisenä rikoksen missä liikkuukin. Berliinissä Ellen tapaa elokuvaohjaaja Johannes Svärdin ja saa tältä lipun uusimman elokuvansa, Elämänlangan, ennakkonäytökseen. Hurjan kolmiodraaman kaksi naispääosanesittäjää taistelevat samasta miehestä. Ellen epäilee elokuvan painostavan ja ahdistavan tunnelman löytävän uniinsakin.
Elämänlangan kerronnan katkaisee tämä tästä elokuvakäsikirjoituksen kohtausplarit. Ne vievät tapahtumaketjua kohti traagista loppua. En muista tällaista juonikuviota koskaan tavanneeni. Mutta ei romaani ole silkkaa jännitystä, mukana on romanttisia aineksia, niin voimistuvia kuin haalistuviakin. Nämä lisäävät Elämänlangan kerroksia. Samoin todella paneutuva, havainnollinen ja houkuttava Berliinin kuvaus, joka toimii kutsuna Eppu Nuotion entiseen kotikaupunkiin. Painava suositus!!!

lauantai 20. kesäkuuta 2020

Eeva-Liisa Manneria Kesäpäivänseisauksena


Tänään, 21.6.2020, on Kesäpäivänseisaus.


Kohta päivät taas alakaa lyhentyä, on naapurinsetä sanonut lähes vapusta lähtien aina kohdatessamme.

Ajattelen suvipäivien kirkkautta ja  Eeva-Liisa Manneria, hänen runojaan ja novellejaan. Hänen ympärillään ilma väreilee. Hän on teini-iästä ollut idolini. Sanat, runoiksi rytmitetyt koskevat ja koskettavat, ja minua alkaa itkettää, kuten aina kauniin edessä.


              

Jokainen kevät nostaa silmiini kyynelet 
ilosta, koska tämä maa niin kaunis.
Järvi on aina uusi ja erilainen,
rannoilta kahvinruskea, keskeltä kirkas,
se näyttää virtaavan kuin joki, kadoksiin metsiin.
Lämpiminä aamuina sen kietoo sumu,
sinertävä kuin aamumaito,
sateella sen silkki on harmaa.
Kirkkaat aamut kohoavat,
päivä ja yö vaihtelevat,
sade ja kuulas ilma.
Vuodenaikojen lähtö ja paluu,
lintujen laulu, äänien häipyminen,
aamu ja ilta, kevät ja syksy
alati hämmästyttävät minua
.              
(Niin vaihtuivat vuoden ajat, 1964)




Olen 20-vuotias. Tillikkaan minulla ei vielä ole menemistä. Opiskelen Tampereen yhteiskunnallisessa korkeakoulussa kirjastonhoitajaksi. Olin selaillut kaupunginkirjastossa Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia (Tammi, 1957) ja ihastunut. Nyt nappaan novellikokoelman hyllystä, sujautan laukkuuni ja vien laittoman lainani Hatanpään valtatie kutosen kuudenteen kerrokseen. Lumoudun lisää. Maailmani järkkyy. Sanat. Sanat. En millään tavoita sitä kirkasta herkkyyttä, herkkää kirkkautta.


En tule palkituksi Pirkanmaan kirjoituskilpailussa, mutta jälkeenpäin kuulen eräältä palkintoraatilaiselta viittä vaille viidennelle sijalle yltäneeni. Vaan en yltänyt.


Luen Kävelymusiikkia uudelleen ja uudelleen, hengästyneenä, hurmaantuneena, mykistyneenä.


Yhtäkkiä minut täyttää omituinen ilo, jonka voi lahjoittaa vain selvyys, totuus, olipa se miten katkera hyvänsä, ja minä kuulen pisteiden laulun, vesikelloon kätketyn tuntemattoman musiikin, dilp dolp. Nyt vasta ymmärrän, miten paljon musiikkia silmänräpäykseen mahtuu. Sumu on hälvennyt ja sen paikalla on valo, liikkumaton kirkas metallinen syvyys. Se loistaa merestä, joka tasaisena kuin pöytä ja ilman rajaviivaa yhtyy taivaaseen. Ja taivas on pallonmuotoinen ja heijastuu nukkuvan kaupungin sadoista ikkunoista, joiden taakse aika on pysähtynyt. Koko kaupunki on pysähtynyt valoon.

Näin kuvailee tunnelmia nainen, joka Kävelymusiikin novellissa Aamulla kello viisi lähtee tyynesti, lopullisesti. Mies oli poistunut kahvilasta jo aiemmin.

Oli joka tapauksessa niin kevyt lähteä kun oli menettänyt kaiken. On raskasta menettää vähän, mutta keventävää menettää kaikki: se on sielun toivomus. Sielu haluaa olla yksin.

Mannerin teksteissä etäisyys on lähellä ja äänettömyys soi. Hänen säkeissään monikerroksinen pelkistys on paljautta, jonka rinnalla omat sanani ovat syherää purkulankaa, hikisen harmaata, vanuttunutta.


Elokuun kuutamo,                              
penkki ja puisto.                                                      
Penkillä petetyt,                              
minä ja muisto.

Turhaan, ah, napisen,
aika mataa.
Itkenkö? En toki,
taitaa sataa.

Vilu on. Vapisen.
Lähteä pitää.
Sateessa kuulle
nyt sarvet itää.
(Kuin tuuli tai pilvi, 1949)


Eeva-Liisa Manner (1921-1995) oli hyvin tuottelias sanataiteilija, monenlainen kirjailija ja suomentaja. Runoja, novelleja, näytelmiä, romaaneja, suomennoksia (hämmästyin hänen suomentamiensa satujen määrää) ja Anna Septemberinä kirjoitettu dekkarifantasia. Hän toimi myös kirjallisuuskriitikkona.
Huumoria Mannerin teksteistä löytyy ja mielikuvituksellisia leikkejä sanoilla,
kielikuvatuksilla ja riimeillä.

                     
Oli naapuri, jolta meni mitat ja puntit sekaisin.
Sitten: heureka! Nyt sen kekaisin:
kilo on sama kuin litra, mutta kovempi,
uuma on sama kuin  tuuma, mutta somempi,
litra on sama kuin metri, mutta märempi,
nakki on sama kuin kakki, mutta parempi,
joulu on sama kuin joule, mutta pahempi,
poni on sama kuin foni, mutta arempi,
laari on sama kuin aari, mutta pehmeä,
lehmä on sama kuin vehnä, mutta mylvivä,

ja se antaa maitoa ja vetelää vehnästä,
ja sen kintttua vasten kiva on kehnätä.

Lehmä koti on keto ja kuusi vaan,
mutta missä se kulkee käy huusikin kukkimaan.
(Kamala kissa, 1976)



                   Ai niin, se tulevan kirjastonhoitajan kardinaalivirhemokaus! Ennen kuin muutan takaisin Koskenkorvalle ottaakseni Ilmajoen kunnankirjastonhoitajan viran hoitooni (22-vuotiaana!), palautan Kävelymusiikkia kirjastoon omalle paikalleen yhtä salakähmäisesti kuin olin sen siepannut. Omatuntoni puhdistuu.
  
Pian naapurinsetä saa sanoa, että ny ne päivät lyhenöö. Sitä sanomaa riittääkin pitkään. Mitenkähän suu pannaan sitten syyskuun 21. päivänä. 

Ai niin, rehellisyys pahankin päivän piristää. Ensimmäisenä työpäivänä Ilmajoen kirjastossa lähden käymään Roosin kirjakaupassa, joka toimittaa kirjastoon kirjat ja toimistotarvikkeet. Kaupan perällä on alehylly. Oitis silmiini loikkaa tuttu kirja, Mannerin Kävelymusiikkia. Hinta on romahtanut seitsemästä neljästäkymmenestä kahteen markkaan. Tunnen valtavaa iloa, onnea.